Lukuviikonloppu

Vietimme viime viikon seminaarissa. Kun intensiivinen seminaariviikko oli ohi, jäimme pariksi päiväksi vielä pääkaupunkiin, vierastaloon. Yksi talon ihanimmista puolista oli pieni kirjasto. Luin läpi kaikki otsikot, ja valitsin pienen pinon kirjoja viereeni. Nyt oli aika lukea. Lapsilla oli kavereita, ja koska ei oltu kotona, niin mitään ei tarvinu tehdä. Todella rentouttavaa.

Ensimmäinen kirja, jonka otin käsiini oli Jodi Picoult:n My sister's keeper. Luin takakannen, ja päätin alkaa lukea. Novellissa kerrotaan perheestä, jonka Kate-tytär sairastui 2-vuotiaana harvinaiseen leukemiaan. Koska vanhempi veli ei pysty lahjoittamaan sisarelleen, vanhemmat päättävät hankkia geneettisesti sopivan sisaren, ja niin syntyy Anna.

13-vuotiaana Anna haastaa vanhempansa oikeuteen saadakseen oikeudet omaan ruumiiseensa. Hän ei suostu lahjoittamaan munuaista, joka pelastaisi Katen hengen. Kirja on kirjoitettu luku kerrallaan Annan ja muiden kirjan päähenkilöiden silmien kautta.

En osaa samaistua sairaan Katen äitiin, mutta minua häiritsi äidin ylenmääräinen huolenpito Katesta jopa siinä määrin, että vanhin lapsi Jesse on jätetty täysin oman onnensa nojaan koska vanhemmilla ei ole aikaa, energiaa eikä voimavaroja kohdata poikaansa. Annaa taas pidetään koko ajan lähellä, kuin vararengasta, jotta tältä saataisiin nopeasti varaosia leukemian vallatessa Katen ruumista.

Kirjan anti minulle oli sairauden ja kuoleman miettiminen...mitä ajattelee Kate, joka vain odottaa kuolemaansa nyt kun Anna ei aio enää lahjoittaa mitään? Miten reagoi äiti, joka tajuaa menettävänsä lapsensa, koska toinen lapsi haluaa pitää molemmat munuaisensa. Menettääkö äiti molemmat tyttärensä?

My sister's keeper oli kyllä viihdyttävä ja piti otteessaan loppuun asti....joka olikin sitten yllätys. Kirjasta on tehty myös elokuva, mutta en ole sitä nähnyt.

Seuraavaksi pinossa oli Mitch Albomin "Tuesdays with Morrie - an old man, a young man, and life's greatest lesson". Päätin lukea tämän pienen kirjan Maeve Binchyn houkuttelevan novellin sijasta, koska olin jo lukenut Maeve Binchyn novellin, ja koska kirjan takakannessa ja sisäkannessa ihmiset kertoivat lukevansa kirjasta oppilailleen tai lapsilleen.

Jos kirjaa voi lukea lapsilleen, niin sen täytyy olla hyvä.

Entinen oppilas palaa vanhan professorin luo, viimeiselle kurssille.
Tunnit pidettiin professorin kotona, kerran viikossa tiistaisin. Numeroita ei anneta, mutta suullisia kokeita pidetään joka viikko. Kirjoja ei vaadita, mutta mm. seuraavia aiheita käsitellään: rakkaus, työ, yhteisö, perhe, vanheneminen, anteeksiantaminen, ja viimeisenä, kuolema. Viimeinen tunti on lyhyt, vain muutamia sanoja. Sitä seuraa hiljaiset hautajaiset.

Morrie halusi kuolla hyvin, ihmisten ympäröimänä, antaen viimeiseen asti. Hän sairastui tautiin, joka hitaasti mutta varmasti kävi uuvutustaistelua hänen ruumiissaan. Tanssitunnit vaihtuivat pyörätuoliin ja pillerikuppeihin. Mutta Morrie kieltäytyi käpertymästä itsensä ympärille, varjelemasta itseään ihmisiltä ja kohtaamisilta. Hän ei halunnut pelätä mitään, vaan syleili jokaista uutta rajoitusta ja pelkoa kunnes ne olivat vanhoja ystäviä.

Morrien mielestä me emme opi elämään ennenkuin opimme kuolemaan.

Kirja oli lyhyt, mutta täynnä hyviä ja inspiroivia ajatuksia.

Kolmas kirja pinossani oli 248 sivua pitkä, ja luin sen parissa päivässä. Nyt on maanantai-ilta...aloitin kirjan eilen iltapäivällä. Se on tarina, jonka toivon olevan totta. Siinä on henkeäsalpaavaa kauneutta sielua raastavan hirveyden keskellä.

Mutta koska nyt on maanantai-ilta ja koska minua väsyttää ja koska haluan, että luet blogiani myös huomenna, en kirjoita tänään tästä kirjasta.

Mutta se on todella todella todella hyvä kirja.

Nähdään pian!