Kotikouluun olen tutustunut yhdysvaltalaisten ystävien kautta. Muistan aina, kun menimme erään perheen kanssa ravintolaan ja perheen äiti kertoi opettavansa lapsia kotona. Se oli ensimmäinen kerta kun tapasin kotikouluvanhemmat, ja koko käsitys oli mulle ihan uusi ja ihmeellinen. Kysyin mitä tää äiti tykkää lastensa opettamisesta. "I love it!" oli vastaus. Myöhemmin kävimme heillä kylässä, ja mieleen on jäänyt olohuoneen seinällä olevat vuodenaikoja ja viikonpäiviä opettavat värikkäät kuvat ja taulukot.
Olen lukenut aiheesta paljon, ja kotikoulu tuntuu jo ihan normaalilta ajatukselta. Vaikka emme asuisikaan Aasiassa, harkitsisin silti lasteni kotona opettamista. Kotona opetukseen ei mene paljon aikaa, koska ei tarvitse odotella muita eikä käyttää aikaa suuren ryhmän huomion saamiseen ja kurissapitämiseen. Ei tarvitse miettiä miten koulumatka menee, kiusataanko välitunnilla ja saako se kavereita. Muistaako se ottaa liikuntavaatteet ja unohtuuko läksykirjat kouluun. Näen koko ajan miten lapseni oppii uutta, ja osaan heti kiinnittää huomiota asioihin, joissa tarvitaan harjoittelua ja kertausta. Voimme keskittyä aiheisiin, jotka lasta oikeasti kiinnostavat.
Usein nousee kysymys siitä, miten ihan tavis-vanhempi osaisi opettaa ketään lukemaan, entäs laskemaan ja sitten on kaikenmaailman luonnontieteet, uskonnot ja käsityöt, näin alkajaisiksi. Eihän sillä ole edes pedagogista koulutusta!
Rauhoitutaanpa. Opetanhan lapsilleni koko ajan jotakin. Vauvalle lauleskellaan samoja tuutulauluja ja toistellaan samoja riimejä. Luetaan kirjoja. Paljon kirjoja. Opetellaan värejä, muotoja, lukusanoja. Lapsi kasvaa ja "mikä" ja "miksi"- vaiheet saapuvat. Mikä eläin tämä on, mitä se syö, mitä se sanoo. Ilmaa ja säätä tarkkaillaan ja puhutaan mistä vesipisarat tulevat. Leivotaan yhdessä, luetaan resptejä, sekoitetaan taikina, pyöritellään pikkuleivät ja maistellaan lämpiäisiä. Ja samalla ollaan yhdessä...mikä se olikaan lapsen suurin tarve?
Esikoistytär on ollut erityisen kiinnostunut kirjoista ja kirjaimista "aina". Ostimme aakkospalikat, ja suuret vaahtomuoviset kirjaimet, joista voi rakentaa taloja. Aapiskirjoja on useita. Lastenhuoneen seinällä roikkuu aakkostilkkupeitto, jotka katselemme iltaisin. Laulamme aakkoslaulua päivittäin. Pikkuvelikin haluaa oppia, vaikkei suostukaan laulamaan aakkoslaulua ääneen, kun ei vielä sitä täydellisesti osaa. Oma nimi piti oppia kirjoittamaan heti kun kynä vähänkin paremmin kädessä pysyi eli kolmivuotiaana.
Lapset alkoivat naapurin lasten opastuksella kirjoittamaan ynnäyslaskuja piirrustuspaperille. Silloin piti alkaa opettamaan numeroiden oikeaoppinen kirjoittaminen, koska jos ne oppii kirjoittamaan "väärin", sitä on vaikea muuttaa. Niinpä käytimme viikon numeroiden opetteluun. "Äiti, paljonko on 8+8? Ja 6+13?" Mistä näitä kysymyksiä tulee???
Vaikka esikoinen olisi Suomen syksyssä menossa vasta esikouluun, hän lukee jo kirjoja itselleen. Opetteli sitten itse lukemaan, kun kirjaimet jo osasi.
Kauppaan mennessä hän kirjoitti itselleen kauppalapun.
Tällä hetkellä olemme opettelemassa vuodenaikoja. Meillä on Nalle Puhin vuodenajoista kertova kirja, ja sitten piirrämme vuodenaikakuvan paperille. Molemmat haluavat itse kirjoittaa vuodenajan nimen paperille. Siihen menee tunti päivässä. Ja se on kivaa yhdessä tekemistä!
Ja lapset pyytävät joka aamu: "Tehdäänhän tänään koulujuttuja!"
(Kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin)
:)
ReplyDelete