January 21, 2015

Maito

Nyt taisi tulla blogin elämän lyhyin otsikko.

Ajattelin kertoa juttua meidän arjesta ja tässä on aihe, josta en olekaan ennen kirjoittanut.  Nimittäin maito.  Lehmänmaito.


(Kuva ei liity aiheeseen mitenkään, on vain viimeisimmältä vuorireissulta nappaistu maisemakuva.)

Suomalaisittain minä tykkään juoda maitoa, varsinkin kun terveysvaikutuksia on tuloksekkaasti hehkutettu kaikissa ruokajulkaisuissa.  Kolme lasillista päivässä!

Muistan ensimmäisen kerran kun join muuton jälkeen Keski-Aasiassa maitoa.  Ostimme jotain venäläistä kestomaitoa, joka säilyi avaamattomassa purkissa huoneenlämmössä kuukausikaupalla.  Eihän sen maku ollut tuoreen veroinen ja oli siinä opettelemista, että sai aamumyslin alas.  En tykkää sitä vieläkään juoda ihan noin vain paljaaltaan.  Lapset siitä kyllä tykkää.  Tämä kestomaito on nykyään myös tosi kallista, n. 2 e/litra.

Kertomus kuuluu eräästä ulkomaalaisesta, joka ensimmäisellä vierailullaan heräsi aamulla aikaisin pihalta kuuluviin kiljahteluihin.  Hädissään hän arveli, että siellä on nyt joku avun tarpeessa, mutta löysikin kerrostalon pihalta maitoa myyvän mummelin.  Kaupunkeihin maitoa tuovat kyläläiset nousevat aikaisin ja kiertelevät kutsuhuutoinensa asiakkaita etsimässä.  Myyjät eivät kilistele kelloja aikä heillä autojakaan ole, joten heidän täytyy turvautua ääneensä.  Joillakin myyjillä on todella hyvät myyntiäänet ja he kehittävät omanlaisensa laulun kertoakseen asiakkaille, että nyt voi tulla ulos ostamaan.  Ma-III-to-aaa, os-TA-maan!

Me kerrostalossa asuessamme teimme tuttavuutta maitomyyjän kanssa ja hän tiesi tulla meille ilman huuteluita.  Onkin mukavampaa ostaa maitoa suoraan kotiovelle, kuin  juosta ulos rahojen ja astioiden kanssa.  Sovin yleensä tietyn litramäärän, jota ostan tiettyinä päivinä.  Lapsiluvun kasvettua on myös maitomäärä kasvanut.

Tässä talossa asuessa olemme kokeneet kaikenlaisia versioita maidonmyynnistä.  Paras tilanne oli se, kun vastapäisellä naapurilla oli lypsylehmä.  Sovimme, että ostamme kaksi litraa päivässä ja lähetin aamuisin lapsen ämpärin kanssa maidonhakumatkalle.  Siitä riitti lapsille juotavaa ja sitten makaroonilaatikkoon, riisipuuroon tai leipomuksiin.  Ainoa miinuspuoli tässä oli se, että jos naapurit ehtivät ensin ostoksille, saattoi olla, että meille ei riittänytkään maitoa.  Täällä kun ei ole tapana sanoa ei ihmisille, varsinkin jos he tietävät, että maitoa on.  Tätä tapahtui kuitenkin vain juhlapäivien aattoina, jolloin naapuritkin käyttävät maitoa leipätaikinaan ja kakkuihin.  

Mutta naapuri järjesti häät ja myi lehmän alta pois.  Vielä he eivät ole uutta hankkineet, joten on pitänyt löytää uusi maitovirta.  Meidänkin naapurustossa kiertelee maitomyyjiä ja he ovat tulleet tutuiksi.  Yksi heistä, Lola-täti, on minulle mieleen.  Lola-täti on vauhdikas ja äänekäs ja hauska ja juttelemme aina asioista, vaikkei meillä yhteistä kieltä oikein olekaan.


Kotikatu aika tasan vuosi sitten.  Siellä on kiva luistella sateen jälkeen maitotonkkia raahaten.  

Maitomyyjien hinnat ovat noin 50 euron senttiä/litra, joten ostan mieluummin heiltä, vaikka maidon joutuukin sitten itse pastöroimaan.  Kiehautan maidon tiettyyn astemäärään (+71-75 C) ja sitten laitan sen mahdollisimman pian jääkaappiin.  Tiesitkö muuten, että tuikitavallisesti monella täällä asuvalla ei ole jääkaappia?  Koen olevani kuin mikäkin talouskeittiön emäntä, kun meillä on jääkaapit ja pakastin!

Viime syksynä tapahtui, että Lola-täti ei pyynnöistä huolimatta tullut meille myymään maitojansa.  Hän kyllä kierteli meidän naapurustossa, mutta olikohan luvannut maitolitransa jollekin suurkuluttajalle, kun ei kävellyt meille asti, vähän syvemmälle naapurustoon.  Löysimme sitten uuden tädin, jonka nimeä en useasta kyselystä huolimatta vielä muista.

Saimme myöhemmin selville, että maidonmyyjillä on reviirinsä, joita he aika tiukastikin puolustelevat.  Tämä uusi myyjämme pelkää kuollakseen, että Lola-täti saa selville, että hän myy meille 10 litraa viikossa.  Olen siis ollut asiakkuudestani hipi-hiljaa, vaikka itse rehellisenä ihmisenä olisin mielummin avoin kaikista asioista.  Joskus on vain parempi olla puhumatta liikaa ja selittelemättä kaikkia tekemisiään jokaiselle kylän naiselle.  En halua mitään tappeluita, joissa maitohinkit heiluu ja tukka pöllyää jonkin litran takia.  Aikamoiseksi diplomaatiksi täällä joskus joutuu!

Viime aikoina maidon maku on ollut vähän outo...kutsumme sitä navettapihan mauksi.  Myyjä sanoi, että kylällä hän ottaa maidot myyntiin paikasta, jossa kaikkien maidot sekoitetaan yhteen, joten hän ei voi valita kenen maitoja myy.  Kerroimme, että ostamme kyllä maitoa säännöllisesti, jos se vain maistuu paremmalta.  Saa nähdä paraneeko maku.  En tiedä johtuuko tämä lehmien ruokinnasta vai siitä, että astiat eivät ole puhtaat?

Aloitin myös kyläkerman oston, kun portille sattui oikein makean kerman myyjiä.  Kermaa pitää ostaa litra kerrallaan ja hinta on hiukan yli 3 e/litra.  Kerma maistuu tuoreen non-leivän kanssa ja pitää kyllä nälän poissa pitkään.  Ei siis mitään vähärasvaista tuotetta!

Lapset kyllä edelleenkin suosivat suomalaista maitoa.  Kyllähän se on totta, että maito maistuu Suomessa tosi hyvälle!


January 5, 2015

Tapaninpäivän retki

Ihana sää ja vapaata; eikun vuorille sulattelemaan jouluherkkuja!  


Pienet ja isot. 


Aloitimme suunnistamalla alaspäin: kuivassa joenuomassa on aina jotain mielenkiintoista nähtävää ja tutkailtavaa.  



Takaisin autolle piti vähän kiivetä. 


Ihana vuorenprinsessa: 


Kotimatkalla piti pysähtyä ihmettelemään valtavan suurta lintuparvea.  


Mitkä lie kekkerit heillä menossa, mutta en haluaisi asua ihan noissa taloissa, jos linnut päättävät alkaa etsiä ruokaa.  


Kuvia juuri ennen joulujuhlaa

Sain kuin sainkin ompeluprojektit valmiiksi ennen joulua ja jouluista juhlaa!  
Verhot saapuivat päivää aiemmin kuin luvattiin.  Ompelin siis osan itse ja osan annoin verhokaupan tätille.    
Nuo pöydällä olevat kaitaliinat surautin jouluaattoaamuna, kun heräsin reippaana ennen kukonkiekua, kello 5.  


Tänä vuonna koristeluja ei ollut kovin paljon.  
Ihanaa kun lapset ovat jo isoja ja osaavat ja haluavat auttaa ja niiden apu ei saa enää irvistämään. 
Esikoisen kanssa teimme nuo lahjapakettipinot, kun löysin kivaa vihreää ja punaista paperia.  Juuri ennen jouluaattoa löysin basaarista vielä punaista ja vihreää nauhaa, joissa oli pirteät pilkut.  Niistä saimme värikkäät paketit aikaan.  

Seinällä oleva kranssi on viime vuodelta.  Sohvalla olevan vihreän tyynyn ympärillä oli punainen nauha, tehden siitä lahjapaketin näköisen.  Mutta tuli akuutti punaisen nauhan tarve, kun ostin liian vähän nauhaa verhojen sitomista varten.  Ostan joskus oikeat ripustusnauhat verhoille, kun on ajan kanssa mahdollisuus etsiä sopivia.  Punainen oli passeli väri joulua varten.  


Uudet verhot tuovat huoneeseen ihan uuden ilmeen.  Laitan joskus ennen/jälkeen-kuvia.  


Pöytäkoristelut ovat vähäiset, koska katamme juomat ja osan syötävistä pöytään.  Vihreät kaitaliinat toivat juuri sitä pirteää juttua, jota tänä vuonna kaipasin.  Joulukuussa kukki vielä useita punaisia ruusuja puutarhassa, joten ne pääsivät joulupöytään.   


Aattoiltana oli juuri sitä, mitä joulussa kaipaan: ystävät, ruokaa, joululauluja, lahjojenvaihto ja sauna kuumana.  
Ensi vuonna uudestaan!  
:) 



December 26, 2014

Herkullista Joulua ja Uutta Vuotta!

Joulunautiskelut jatkuvat täällä.
Lekotellaan, herkutellaan.  
Loin Heli Laaksosen runon innoittamana olohuoneeseen joulupatjan.
Sohva avattiin isoksi, sen vieressä kahvipöytä, josta kättä ojentamalla saa pullakranssia, suklaapähkinäkakkua tai joulubrownien.  


"Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerat niil ihmisil, ketkä tahto viättä lepojoulu.

Joulupatja tehrä nii, et jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyines päivines. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ole itte tehty vaa myyjäisist ostettu tai jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onki sattunu saama.

Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkke ja ojennella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.

Ei ol väli onk yksinäine, parilline taik perheline - joulupatja o joustava ratkaisu. Ku siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe."

-Heli Laaksonen



Kakku on brownie-ohjeella, pyöreässä vuoassa paistettu.
Kuorrutuksen juju on piparminttuuute: maistuva yhdistelmä suklaan kanssa.  
Todella makean herkun voi leikata pieniksi suupaloiksi.
Niitä sitten sieltä joulupatjalta yltää hyvin napsimaan.  

Nautinnollista lomaa!  

December 19, 2014

Jouluisia valmisteluja: ompelukärpänen puraisi


Viime Joulun koristeluja
Oi ystävät, joulunaikaa ja jouluntaikaa!

Joka vuosi se vähän niinkuin yllättää...sateinen ja mutainen sää ei oikein hehku sitä viileän vaaleaa joulutunnelmaa, joka minua pohjoisessa Suomessa hemmotteli ensimmäiset 19 vuotta.  Mutta kuten tiedät, jos olet lukenut blogia pitempään, sisällä tapahtuu sitäkin enemmän!

Täällä ompelukone surisee...tai siis surisisi, jos sähkösetä vääntäisi vipuansa.  Tänä vuonna meillä on ollut oikein hienosti sähköä, mutta annapas kun suunnittelen ompeluprojektin joululle!  Eilen perustin ompelushopin vierashuoneeseen ja naps, menivät sähköt.  Mutta minäpäs saan aikaiseksi ihan vaikka sinnillä.  Ompelen, kun sähkö saapuu (koululaisilla on lomaa, joten minulla on enemmän aikaa ommella pitkin päivää) ja vein osan kohteista ompelijalle.  Täällä on useita ompelimoja, joissa taitavat naiset saavat aikaan puolta nopeammin kuin minä.


Olen laukannut viime viikon basaarissa.  Mainitsin kaksi vuotta sitten, kuinka lempibasaarini - kangasbasaari- on lopetettu.  Se siirrettiin uuden basaarin sisälle, mutta en onnistunut löytämään sitä.  Uusi basaari on ihan jättikokoinen.  Mutta, onnekkaan sattuman kautta tänä vuonna minäpä löysin sen!  Perimmäisen nurkaan laitettu, matalat katot jäivät ihan piiloon muiden palatsimaisten rakennsten joukossa.  Kävelin sen läpi, päästä päähän, useaan kertaan, onnellisen typerä hymy huulilla: olen tullut kotiin!  Löysin kauan kadonneen ystäväni!  (käytin oikeasti näitä lauseita kuvaillessani tunteitani).  Ostin metrikaupalla kangasta, kun se täällä käy vähän liian helposti; halpaa on.

Haluan joka joulu loihtia vähän erityylistä joulusisustusta.  Eräs ystäväni sanoi ompeluintoani ihmetellen, että hänelle joulujuhlassa tärkeää ovat ystävät ja ruoka.  Minä taas rakastan koristelemista ja kiinnitän niihin huomiota.  Se vaan on sellainen juttu, josta nautin ja joka on osa meidän jouluperinteitä.  Koristellaan eikä meinata.


Kävin selailemassa vanhoja joulupostauksia ja tällaisia värisävyjä pöydässä on ollut menneinä vuosina: perinteisen joulunpunaiset, äidin Suomesta lähettämät joululiinat.  Seuraavana vuonna peitin valkoiset lakanat tummansinisellä tähtikoristeisella harsolla.  Sitten on ollut sinivalkohopeaista mekkokangasta ja viime jouluna pöytää koristelivat kultasävyiset liinat.  On siellä välissä varmaan ollut jotain muutakin.

Tänä vuonna otan taas perinteiset punaiset liinat esiin, mutta ompelen pirteän vihreästä kankaasta siihen kaitaliinoja.  Mietin ensin jokaiselle oman tabletin ompelua (puhun tässä siis ihan pöydän paikkamatosta, en elektroniikasta enkä lääkkeistä), mutta päädyin vähän työmäärää helpottavaan kaitaliinaratkaisuun.  Tuloksista kuvaa kun tuloksia saapuu (vihje: sähkö auttaa asian eteenpäin).  Mukavaa jännittää, että riittäkö kangas, kun pihiyden puuskassa ostin kaksi metriä kolmen sijasta (kun hintahan oli jopa 1,5 euroa/metri.  Tyhmää säästöä, mutta en jaksa mennä enää ostoksille.  Leikataan!

Niin, se ompeluprojekti, jonka aloitin tässä ennen noita kaitaliinoja on uudet verhot!  Ja vierashuoneeseen eli olohuoneeseen!  Ja itse tehtynä!  Joo, tämä ihan oikeasti ansaitsee kolme huutomerkkiä.  Mutta huoneesta tulee nyt vihdoin, seitsemän vuoden jälkeen, sellainen, jossa voisin jopa muutenvaan viihtyä!  Olen opiskellut verho-ompelua sellaisella innolla, että esikoinen ehdotti minulle verhoomon avaamista.  No, askel kerrallaan.  :D  Ehkä kun kasvan isoksi.

Millaisia valmisteluja sinulla on joulun alla?  Pöliseekö jauhot?  Poriseeko padat? Suriseeko ompelukone?  Kilisevätkö puikot?

November 21, 2014

Miten meistä (melkein) tuli koiraperhe

Lapsilta kuulee aina kadun uusimmat uutiset.  Naapuri kaupitteli meille koiraa kahdella dollarilla.  Täysi-ikäinen koira ei kuitenkaan kiinnostanut, meidän koiralla pitäisi olla edes vähän länsimaisia tapoja ja valistin lapsia viidakon viisauksilla: "Vanha koira ei opi uusia temppuja" jne.

Myöhemmin ajoin kotiin lasten kanssa ja ehdin näkemään vilauksen valkoista.  Ai miten söpö se koira oli, ja kuulemma ei vielä täysikasvuinen.  Olen kysellyt jo parin päivän ajan, että onko sillä omistajaa, pitääkö sitä kukaan, kenen koira se on.  Täällä kun ei koskaan tiedä, koirat elelevät usein vapaata kulkurielämää vaikka niillä olisikin omistaja.  Naapuri kun sitä kauppasi, onko se heidän?

Seurasin koiran ja lasten telmuamista kadulla.  Se oli niin nöyränä maassa heti kun lasten kenkä kohosi eikä haukkunut ollenkaan.

Tänään tutustuin koiruuteen paremmin kadulla ja äidinsydämeni tulvahti täyteen rakkautta.  Otetaan tuo orpo meille, annetaan koti!  Syötin sille pihalta löytämäni, lasten hylkäämän paikallisen piirakan ja minusta tuli jumalatar.  Rekku pääsi pihalle tutustumaan.


Päätin ottaa muutaman kuvan isännälle lähetettäväksi, että tietää minkänäköinen on uusi perheenjäsen kun palaa kotiin työmatkaltaan.  

Kuten huomaat, Rekku ei usko paikallaan istuskelemiseen.  Ei ehtinyt Nikon mukaan ei.  
Oli hauska katsoa kun kissat kohosivat puihin ja portaille, miten minnekin ehti.  Yksi kurkki yläkerran parvekkeelta tätä uutta ihmettä, toinen miukui sharonpuussa, muut viiniköynnöksissä ja muurien päällä.  


 Eppu oli hyvin ihmeissään tästä eläimestä ja samalla hyvin ihastunut.  Kyllä jokainen poika sen koiran tarvii?  Koiranhännän tupsukoista jne.


Harjasimme Rekku-paran takkuuntunutta turkkia ja siitä se tykkäsi todella paljon.  Ihana väri, eikö, hunaja.  Saa kauniita kuvia blogiin!    


Nappisilmällä toinen korva repsottaa ja toinen on pystyssä.  Miten ne osaa, onko niillä ollut se Boltin koirien tavoille opettanut Mittens kouluttamassa?  


Vauhtia riitti.  Rekku ei hetkeksikään istahtanut paikoilleen, uusi piha, uudet tuoksut.  Yksi roskapussi revittiin auki, kissanruokalautanen nuoltiin puhtaaksi.  Olen aina tykännyt näistä terrierin kaltaisista, niillä tuntuu olevan älyä.  


Mutta yksi tenkkapoo tuli tämän illan päätteeksi.  Rekku nimittäin tykkäsi meidän pupuista.  Niitä käytiin kutsumassa leikkiin useamman kerran. 


 Mutta puput eivät tykänneet Rekusta.  Paukuttivat varoituksia ja juoksivat ympäri häkkejä.  Toinen sai pomppaamisellaan kohotettua hänkin kantta ja juuri kun mietin, että pitäisikö siihen saada painoa päälle, häkistä ponkaisi ulos hämmästynyt kaniini.  Hämmästys kesti koiran osalta vain hetken ja sitten mentin iloista hippaleikkiä ympäri pihaa.
 

Sekuntin murto-osat tallentuivat mieleeni kuin hidastetulla nauhalla.
Laitoin kameran pöydälle turvaan.
Juoksin portille, jossa ovi ammotti appposen auki ja vedin sen äkkiä lukkoon.  Naapuruston kaduille kadonnut kaniini olisi toivoton tapaus.  
Yritin juosta koiraa kiinni, mikä näin jälkeenpäin on aivan naurettava ajatus.  Se on varmasti metsästyslajia. 
Kani-parka, häkissä lihoneena, veti tyhjää sementin päällä mutta sai taas etumatkaa puutarhassa ja nurmikolla. 
Viimein se hoksasi piiloutua erääseen tyhjään huoneeseen rojukasan alle, minne Rekku joutui luovuttamaan.
Kannoin Rekun kadulle ja nuhtelin vakavasti sitä viattoman eläinparan säikyttelemisestä.  
Ajattele, jos se olisi saanut sydänhalvauksen! 


Kania ei näkynyt ei kuulunut.  
Piha rauhottui.  
Kissat laskeutuivat aitiopaikoiltaan ja kävivät kaikki tutustumassa Rekulta harjaamisen yhteydessä irronneeseen karvaan.  


Eppu oli seurannut kilpajuoksua rauhallisen ihmeissään autonsa päältä.  Siinä me tuijottelimme toisiamme, mietimme mitä tehdä.  

Isommat lapset saivat sitten illalla kaniinin takaisin häkkiin.  
Loppu hyvin kaikki hyvin.
Mutta ei taida meistä tulla Rekulle uutta perhettä. 
Harmi, toisaalta.  

November 17, 2014

Pictures from Central Asia

A recent trip to the nearby mountains in pictures.
Fall weather is wonderful and we waited for many weekends for a good time to drive out to the hills.  It was worth the wait and to our happy surprise we found out that all our friends had decided to visit the same spot that day!  The great minds think alike or how did it go? 

I love to capture local people living their lives and doing their things.  But I am embarrassed to take pictures if they see me doing it.  Here I got this man from our car.  I have a picture where he is closer, but he chose to clean his ears with his finger at the time I took the picture.  Local people doing their things indeed.  


One of my favorite things here is the rows of trees...Of course neatly painted white.  


I managed to snap some cool pictures from the moving car.  Here is right...  


...and here is left.  
Orange leaves!  


I was totally feeling romantic about living in a village: hauling water by the donkey from the river, cooking on the fire, eating in the candle light at dusk, having my galoshes getting stuck in the mud while visiting the outhouse in the back of the yard, picking cotton sticks from the field for my bread tandoor oven,  doing laundry by hand...
Wait, laundry by hand?  No thank you!  
But I think kids would just find it fascinating.  


Here we come, favorite spot!  Behind those rugged little hills are many, many stories from the years gone by.    



Horse and his boy.  
Coming home...on the other side of the road there were two ladies walking home from collecting fire wood.  They looked so tired that I couldn't fancy them as objects of my photography...





And finally there.  The faraway views are always a bit hazy.  
I might have to come here some early morning for sunrise.  
Like it would ever happen.  



There are some cool folk in this picture! 





Sun is setting.  We had to be somewhere so we couldn't wait for the sunset.  


I have taken pictures of this football field before.  I especially like the neon yellow shirt.  



Another shot from the fleeting car.  Village yard...of course with little children.  


There!  
Next I will post some pictures with our kiddos.  

November 7, 2014

Mukavaa puuhaa talvi-iltoihin

Nyt on ne muualla suvussa jo esiintulleet geenit hyökänneet minullakin vallitseviksi geeneiksi.  Nimittäin siskojen joukossa on palapelihulluja ja nyt tämä villitys on vallanut meidänkin perheen.

Se kaikki alkoi joulunaikaan muutama vuosi sitten.  Olimme jostain saaneet 1000 palan palapelin ja aloimme sitä loman aikana koota.  Palapeli oli kamalan vaikea ja lopulta se piti kerätä keskeneräisenä pois alta, kun tuli joku muu tarve sille pöydälle.  Pidimme hieman palapelitaukoa.

Lämpenimme isoille palapeleille taas viime jouluna, kun isäntä toi työmatkaltaan lapselle lahjaksi 1000 palan palapelin.  Ajatus oli hyvä, taisi olla minun, mutta palapelin kuva oli hieman haastava:  kolme ruskeansävyistä hevosta juoksee pölyisellä eli ruskeansävyisellä taustalla.  Kyllä me yritettiin sitkeästi ja tykättiin kuunnella samalla kertomuksia CD:ltä.  Niitä ruskeansävyisiä paloja mallailtiin aika kauan ja niitä löytyy vieläkin sieltä sun täältä pitkin taloa.  Loppujen lopuksi istuimme pariskuntana myöhään illalla tekemässä tuota palapeliä lasten nukkuessa ja huomasimme, että sehän oli yllättävän viihdyttävää.  Siinä juttelimme syntyjä syviä ja tottakai kilpailimme siitä, kumpi saa nopeammin alueensa tehtyä.  Olemme jo häämatkalla todenneet, että kilpahenkiset pelit eivät ehkä meille sovi (pelien pikkunappuloita on kuulkaa kauhean vaikea löytää sieltä kuuman hiekan joukosta, kun ne sinne häviäjän käsistä kaaressa lensivät), mutta jotenkin palapelin kanssa se oli helpompaa ottaa vastaan.  Tai ehkä on vuodet tehneet tehtäväänsä ja kasvua on tapahtunut?

Löysin viime kesänä kirpputorilta pari suurta palapelia ja otin yhtenä viikonloppuna esiin tämän Wysockin Americana-malliston kuvan.  Se olikin helpompi kuin ruskeansävyiset hevoset ja kaikki innostuimme tekemään tätä.  Aikuisille sovitettu peli kävi osittain myös 5-vuotiaalle, joka kokosi värikkäät Yhdysvaltain liput.  Tämän palapelin saimme valmiiksi yhden viikonlopun aikana.   










Oli kiva huomata kuinka lapset keskittyivät tekemään osia palapelista.  Palapelit on siitä kivoja, että siinä ei tarvitse olla koko ajan kärppänä pelin kulkua seuraamassa.  Voi käydä välillä tekemässä jotain muuta ja sitten taas palata jatkamaan.  Paloje yhteen sovitellessa voi jutella ja kertoa vitsejä ja muuten vaan seurustella.  Se oli kivaa!  

Mainitsin lapsille sen kamalan vaikean palapelin, jonka olin laittanut visusti pois näkyvistä ja piiloon.  Lapset vänkäsivät sen nähtäväksi ja ajattelin, että nyt kun meni tämä Americana-kuvan kanssa niin hyvin, että eikös me toinenkin suuri palapeli saada tehtyä.  Kumosin sen seuraavana viikonloppuna pöydälle ja aloitimme palojen sortteeramisen.  

Tämän palapelin tekemisestä ei ole kuvia. 
Palapeli on vaikea.  Tummia kohtia on paljon ja kaikki palaset sopivat joka paikkaan.  Niinpä oli helppoja laittaa palaset väärään kohtaan, kun ne siihen hyvin sopivat.  Kun tarkemmin päivänvalossa tarkasteli, niin huomasi, että värin puolesta pala olikin väärässä paikassa.  



Tämä Cadburyn Super Deluxe-palapeli sai minussa syvältäluotaavia tunteita aikaan.  Kun palaset eivät vaan löydä paikkaansa vaikka miten pyörittää, puhun palapelille uhkauksia venäläisellä aksentilla.  Silloin se kyyristyy kokoon silminnähden, tottelee ja alkaahan paikat löytymään.  Lapset olivat vähän yllättyineitä tästä reaktiosta, mutta pian ne siihen tottuivat. 
Juu aare killink me, aim tellink juu, killink me insaid! 

Loppujen lopuksi palapeliä kokosivat kolme aikuista aina ohimennen.  Se oli vaikeaa iltaisin, kun sähkövalot loistavat turhan himmeinä.  Ei meinaa erottaa noita tummia kohtia toisistaa, ja toisaalta päivisin ei meinaa riittää aika.  
Tässä meni siis ainakin se kaksi viikkoa, ellei enemmänkin. Kaksi palaa puuttuu, varmaan turhautuneena pois nakattu viime kerralla.  
Laitan sen uudestaan piiloon ja an aio löytää.