March 24, 2011

I love electricity

I love that stuff, electricity. I really do! I do not fully understand it, but hey, if it just keeps on coming to my house, I am ecstatic!

Well here is the thing: if you have something abundantly, lack not, you can trust it is always there, you do not really appreciate it. Do not feel hurt now, but it is true: how many times did you thank God for electricity during the last year? How many Christmas cards have you sent to your local electric company? In how many "Thank You" speeches do people actually mention the nice guys in the electric companies who keep their lights on and houses heated so that they can study and work and achieve great things? I thought so.

Once upon a time, the time b.c. (before children) we spent a summer in the middle of nowhere. There was no electricity except in the evenings when they turned the generator on for the lights. The generator was turned off 10 pm. So, everything you do, you do without the glorious wonder-spark that comes from the wall. There was no refrigeration. We cooked on gas, and if the food was going to be spoiled in the room temperatures, it got spoiled. We did our laundry by hand. The laundry was a project that included getting the ice cold mountain water from the well by man-power, up the stairs, onto the diesel stove, and then we hand washed the clothes. It was too much to heat the rinsing water, so we rinsed the clothes in the ice cold mountain water, squeezed it dry by hand (not very effective), and hung it on the lines to dry.

I washed my hair twice a week. At least I found my limit. I could not go for a week without washing my hair, but I could go for 3-4 days. Getting the bath water was a similar project to the laundry day. We cleaned the rooms by simple brooms and wiped the floors with rags. If we were out and about in the evenings, we had oil lanterns for light with us.

After those months we visited the US. Talk about a culture shock. We went to a country fair, and saw a book by Amish people called 'How to Live Without Electricity'. I looked at the book and asked aloud 'Why?'. Yes, why live without electricity if you don't have to? We did not buy the book.

I feel about saving electricity and I am pro-creation, protecting nature and recycling and stuff. But I am so so so thankful for electricity. It is great stuff.

Now here is the thing. Slowly, slowly, our electric company here has been weaning us from this gift. It really started about a month ago. I am so thankful that we had electricity during the winter. Yes, there were cuts, and it was never 24/7, but at least it was several hours a day, and on for most nights. But now. They started by giving us electricity for few hours in the mornings, and few hours in the evenings. About 5 am until 9am. Then, slowly slowly only until 8.30. Next day till 8 am. Guess what? Now we do not have ANY electricity in the mornings unless you count this ridiculous time from 3 am-5am. Yes, it will heat the water, but I am so not going to get up at 3 am to do laundry and vacuum and iron and bake and watch TV (I do not watch TV but I could, if I had electricity)!

So when the evening arrives, I am on pins and needles and just looking at the clock. Soon, it will be 6 pm. I have my laundry sorted and my washing machine ready. I have taken the vacuum out. The kettle is ready to go. I have made the batter and the cake is just waiting to be put into the oven. The heaters are on.

One night it was already 6.20 pm. Honestly, I was getting mad concerned. My husband said that it could be 6.40 before the electricity comes and I just did not want to believe it. And? It was 6.40 before the lights came on and the humming started in the kitchen. Oh, how I love that humming...

But slowly and surely we have been weaned from those 3 hours in the evening...nowadays it is just 1,5 hours between 7 pm and 9 pm. And I am screaming "Whyyyyy...." into the starry skies...I so do not want to start washing our dirty clothes by hand. But I might have to. I really prefer vacuuming over sweeping, considering all the little friends that could feel too comfortable without the vacuum. I love taking a shower versus pouring water over myself from a bucket and trying to rinse my hair with just one hand.

Here I have to confess night last week, waiting for the electricity to come on, I was ready for a counter-attack (I know this lack of electricity is not personal but it can feel like that sometimes). I put on all the electric devices, planned to use everything I could and needed...planned just to suck as much as I could from the lines when the mighty electricity would finally arrive...I would just use it all (maniac laugh)!

It is my right, as a human being, to have electricity. To have comfort. To have it easy...or at least little easier. A human right, right? Right?!

Have a look here:

1.6 billion people — a quarter of humanity — live without electricity:

Breaking that down further:

Number of people living without electricity
RegionMillions without electricity
South Asia706
Sub-Saharan Africa547
East Asia224

We are so fortunate. YOU are so fortunate. I know it because you have a computer, you have an internet, you can keep your fingers from freezing when typing the address for my blog. You belong to the lucky numbers, my friend...

And I know all this lack of electricity or the abundance of it cannot rob me of my joy and contentment. Because the joy and peace I have is not based on circumstances.

No, it's not convenient, but it does not kill me. It grows character. (I hate that sentence. Do not use it on me.)

And 'they' promise it will be back in April. No one knows who 'they' are. It's ok. I will escape to the capital till it comes. See you later, with the lights on!

p.s. we are running the car right now to keep our batteries charged and the computers going :D So there! Ha ha!

March 21, 2011

Joyful Navruz for Everyone!

Today, 21st of March, is the New Year in Central Asia.

There are official celebrations in the stadiums with dancing and performations and speeches...

...and unofficial strolls in the city, ladies wearing new dresses made of Central Asian silk, Atlas...

...and children playing in the sunshine on their home streets...

...and the wonderful flowering trees all over Central Asia.

Have a delightful Navruz!

March 19, 2011

Happy happy

The happy housekeeper. This is how I look all the time, especially when picking up the laundry from the line. My son in his element...running outside, happily.

Happy sisters!

This is great (happy) news! New leaves on our climbing rose. We have had some (but only some) sunny days...and the little leaves are growing and growing. Can't wait to see the buds!

And our apricot tree has flowers! It has been so busy and then it was raining that I have not had a chance to take pictures....I think I will go and do it right now!

Happy Saturday for everyone!

March 14, 2011

Sunshine in her hair...

This is the second time I am linking my photo into I Heart Faces weekly photo challenge. There are such beautiful photos and skilled photographers out there that I do not often dare to participate. This week's challenge is 'Sun Flare' and I knew I have something.

This is taken in Finland...the Land of Lakes!
My oldest daughter wanted to swim...but in August the water was kinda cool.
I love Finnish landscape; lakes and green forests, so this photo gets me all nostalgic!

March 7, 2011

Potilaan päiväkirja

Olen tässä maannut ja syljeskellyt viimeiset neljä päivää. Ei, ihan oikeasti! Jäi tuo blogini vuosipäiväkin ihan huomiotta, kun tärisin peittokasan alla. Heräsin yhtenä yönä kurkkukipuun, ja siitä se alkoi. Se on jännä miten monia asioita virtailee mielessä kun tuijottelee ulos ikkunasta tuulessa ja sateessa heiluvia mulperipuun oksia. Miten maalauttaisin lattiat vaaleanharmaaksi, jos se olisi mahdollista. En tiedä myydäänkö täällä muuta lattiamaalia kuin keskiruskeaa, jolla kaikki lattiat on vedelty. Ja miten CSI Las Vegasin tiimi oli aika kiireinen viimeisessä jaksossa, ja kuinka me rakastamme näitä hahmoja jo niin, että en halua heillä enää olevankaan muuta elämään. Ole vain Gil, ötökkä-asiantuntija. Aloimme katselemaan uudestaan läpi kokoelmaamme, meillä on kaudet 2-8. Ja näin yhtenä yönä untakin siitä Nickistä. Ja nyt pitäisi kääntyä ja juoda vähän, mutta kun ei vain jaksa liikkua. Ja miten sairaana olo on sittenkin aika kurjaa, ainakin jos oikeasti on joku paikka kipeänä. Ei siis vain epämääräistä kuumetta, jonka nyt jaksaa Buranan voimalla, vaan kurkku on niin kipeä, että mielummin syljen kuin nielaisen.

Riehaannut joskus siitä, että aina on joku muu kipeänä ja minä hoitelen potilaita ja vaihtelen lakanoita ja annostelen lääkkeitä ja pyyhin nokkia ja lattioita ja vessoja ja laitan ja kannan ruokaa vuoteen vierelle ja sitä rataa. Ja minä en ikinä sairastu! Mikä epäoikeudenmukaisuus! Että joku vain hoitaisi ja kantaisi kuumaa mehua ja kyselisi, että mitä muuta voisi tuoda. Ja ensimmäisenä sairaspäivänä näin kävikin. Tuli kuumaa, itse kesällä säilöttyä kirsikkamehua, ja tilausten mukaista syötävää. Ruokahalua ei tosin pahemmin ollut, mutta kuitenkin.

Seuraavana päivänä mies oli tilannut luottohenkilömme katsomaan lapsia, jotta saisi itse levätä. Ai mitä? Olin kuitenkin niin kuumehuuruissa, etten ajatellut asiaa sen enempää. Illalla vasta se uskalsi tunnustaa, että on itsekin kipeänä, mutta ei halunnut minun riehaantuvan siitä, etten koskaan saa kaikkea huomiota itselleni vaan että aina jonkun täytyy olla kipeämpi ja kurjempi ja viedä koko show! No, itse asiassa se oli minä, joka oli tällä kertaa kipeämpi ja kurjempi, joten annoin hänelle armollisesti luvan sairastaa, kunhan jaksaa kantaa minulle mehua lastenvahdin lähdön jälkeen.

Sitten diagnosoitiin sairaus ja hankittiin lääkkeet. Mies pääsi helpommalla (taas). Minulla kurkku oli ihan kauhean kipeä. Sillä se oli kipeä, mutte minun oli kauhean. Mutta valitin lähinnä siitä, että minun sairaudet diagnosoidaan vasta sitten kun siellä kurkussa on jo jotakin, joka hyökkää naamalle kun sitä alkaa katsomaan, ja toiselle jo pienestä kurkun raapimisesta tilataan lääkkeet. Eikö tässä talossa kukaan muu ajattele pikaista lääkitsemistä, ennenkuin ollaan jo amputoinnissa asti menossa? Ei näköjään.

Suurimman pillastumisen sain aikaan, kun ryömin toisen sairauspäivän illalla perheemme oleskeluhuoneeseen, ja siellä oli samat lasten saksimat askartelusilput lattialla kuin ennen sairastumistakin. Ja märkä pyyhe rullalla tuolin päällä. Leluja ja kirjoja kaikkialla. Se on nyt todistettu. Kukaan muu täällä ei ajattele talon pitämistä asumiskunnossa kuin minä! Muut vaan raastaa, repii ja tuhoaa minkä kerkeää...varsinkin se alle kaksivuotias. Muut ajattelee, että kyllä se äiti, tai että siivootaan vasta sitten kun se hönkii niskassa. Eikö tässä saa edes tämän vertaa rauhassa sairastaa? Täytyykö tässä alkaa jo imuroimaankin, kun jalat ei meinaa vessaan asti kantaa? Ggrrrrrr!

Lääkettä ollaan siis napsittu. Nyt jännätään, että alkaako venäläinen antiobiootti puremaan. Ruokahalua on jo, mutta kurkkukipu estää vielä kovin riehakkaan syömisen. Se onkin ihan hyvä, koska olen haaveillut painon putoamisesta ensi kesäksi jo kuuden vuoden ajan. Nyt se on hyvällä mallilla. Lopetin myös teen ja kahvin juomisen, koska kuuma mehu sivelee helliä nielurisoja lempeämmin. Ehkä ei pitäisi aloittakaan uudestaan niiden lipittämisiä, jäisi turhat välipalat väliin...ja muistelin lukeneeni, että tee ja kahvi kellastuttaa hampaita.

Nyt vain jäi Naistenpäivän juhlinnat hyvin pienimuotoiseksi tänä vuonna...emme jaksa käydä tervehtimässä tuttuja ja ystäviä, en ole ehtinyt mitään leipoa. Ensi kerralla sitten...

Tämä kuva on viime vuodelta Naistenpäivän aikaan. Tänä vuonna on hädin tuskin kukkasilmuja puussa. Mutta hyvät Naistenpäivät vaan kaikille naisille! Se on hienoa olla nainen!