Pictures from Central Asia

A recent trip to the nearby mountains in pictures.

Fall weather is wonderful and we waited for many weekends for a good time to drive out to the hills.  It was worth the wait and to our happy surprise we found out that all our friends had decided to visit the same spot that day!  The great minds think alike or how did it go? 

I love to capture local people living their lives and doing their things.  But I am embarrassed to take pictures if they see me doing it.  Here I got this man from our car.  I have a picture where he is closer, but he chose to clean his ears with his finger at the time I took the picture.  Local people doing their things indeed.  

One of my favorite things here is the rows of trees...Of course neatly painted white.  

I managed to snap some cool pictures from the moving car.  Here is right...  

...and here is left.  

Orange leaves!  

I was totally feeling romantic about living in a village: hauling water by the donkey from the river, cooking on the fire, eating in the candle light at dusk, having my galoshes getting stuck in the mud while visiting the outhouse in the back of the yard, picking cotton sticks from the field for my bread tandoor oven,  doing laundry by hand...

Wait, laundry by hand?  No thank you!  

But I think kids would just find it fascinating.  

Here we come, favorite spot!  Behind those rugged little hills are many, many stories from the years gone by.    

Horse and his boy.  

Coming home...on the other side of the road there were two ladies walking home from collecting fire wood.  They looked so tired that I couldn't fancy them as objects of my photography...

And finally there.  The faraway views are always a bit hazy.  

I might have to come here some early morning for sunrise.  

Like it would ever happen.  

There are some cool folk in this picture! 

Sun is setting.  We had to be somewhere so we couldn't wait for the sunset.  

I have taken pictures of this football field before.  I especially like the neon yellow shirt.  

Another shot from the fleeting car.  Village yard...of course with little children.  

There!  

Next I will post some pictures with our kiddos.  

Mukavaa puuhaa talvi-iltoihin

Nyt on ne muualla suvussa jo esiintulleet geenit hyökänneet minullakin vallitseviksi geeneiksi.  Nimittäin siskojen joukossa on palapelihulluja ja nyt tämä villitys on vallanut meidänkin perheen.

Se kaikki alkoi joulunaikaan muutama vuosi sitten.  Olimme jostain saaneet 1000 palan palapelin ja aloimme sitä loman aikana koota.  Palapeli oli kamalan vaikea ja lopulta se piti kerätä keskeneräisenä pois alta, kun tuli joku muu tarve sille pöydälle.  Pidimme hieman palapelitaukoa.

Lämpenimme isoille palapeleille taas viime jouluna, kun isäntä toi työmatkaltaan lapselle lahjaksi 1000 palan palapelin.  Ajatus oli hyvä, taisi olla minun, mutta palapelin kuva oli hieman haastava:  kolme ruskeansävyistä hevosta juoksee pölyisellä eli ruskeansävyisellä taustalla.  Kyllä me yritettiin sitkeästi ja tykättiin kuunnella samalla kertomuksia CD:ltä.  Niitä ruskeansävyisiä paloja mallailtiin aika kauan ja niitä löytyy vieläkin sieltä sun täältä pitkin taloa.  Loppujen lopuksi istuimme pariskuntana myöhään illalla tekemässä tuota palapeliä lasten nukkuessa ja huomasimme, että sehän oli yllättävän viihdyttävää.  Siinä juttelimme syntyjä syviä ja tottakai kilpailimme siitä, kumpi saa nopeammin alueensa tehtyä.  Olemme jo häämatkalla todenneet, että kilpahenkiset pelit eivät ehkä meille sovi (pelien pikkunappuloita on kuulkaa kauhean vaikea löytää sieltä kuuman hiekan joukosta, kun ne sinne häviäjän käsistä kaaressa lensivät), mutta jotenkin palapelin kanssa se oli helpompaa ottaa vastaan.  Tai ehkä on vuodet tehneet tehtäväänsä ja kasvua on tapahtunut?

Löysin viime kesänä kirpputorilta pari suurta palapelia ja otin yhtenä viikonloppuna esiin tämän Wysockin Americana-malliston kuvan.  Se olikin helpompi kuin ruskeansävyiset hevoset ja kaikki innostuimme tekemään tätä.  Aikuisille sovitettu peli kävi osittain myös 5-vuotiaalle, joka kokosi värikkäät Yhdysvaltain liput.  Tämän palapelin saimme valmiiksi yhden viikonlopun aikana.   

Oli kiva huomata kuinka lapset keskittyivät tekemään osia palapelista.  Palapelit on siitä kivoja, että siinä ei tarvitse olla koko ajan kärppänä pelin kulkua seuraamassa.  Voi käydä välillä tekemässä jotain muuta ja sitten taas palata jatkamaan.  Paloje yhteen sovitellessa voi jutella ja kertoa vitsejä ja muuten vaan seurustella.  Se oli kivaa!  

Mainitsin lapsille sen kamalan vaikean palapelin, jonka olin laittanut visusti pois näkyvistä ja piiloon.  Lapset vänkäsivät sen nähtäväksi ja ajattelin, että nyt kun meni tämä Americana-kuvan kanssa niin hyvin, että eikös me toinenkin suuri palapeli saada tehtyä.  Kumosin sen seuraavana viikonloppuna pöydälle ja aloitimme palojen sortteeramisen.  

Tämän palapelin tekemisestä ei ole kuvia. 

Palapeli on vaikea.  Tummia kohtia on paljon ja kaikki palaset sopivat joka paikkaan.  Niinpä oli helppoja laittaa palaset väärään kohtaan, kun ne siihen hyvin sopivat.  Kun tarkemmin päivänvalossa tarkasteli, niin huomasi, että värin puolesta pala olikin väärässä paikassa.  

Tämä Cadburyn Super Deluxe-palapeli sai minussa syvältäluotaavia tunteita aikaan.  Kun palaset eivät vaan löydä paikkaansa vaikka miten pyörittää, puhun palapelille uhkauksia venäläisellä aksentilla.  Silloin se kyyristyy kokoon silminnähden, tottelee ja alkaahan paikat löytymään.  Lapset olivat vähän yllättyineitä tästä reaktiosta, mutta pian ne siihen tottuivat. 

Juu aare killink me, aim tellink juu, killink me insaid! 

Loppujen lopuksi palapeliä kokosivat kolme aikuista aina ohimennen.  Se oli vaikeaa iltaisin, kun sähkövalot loistavat turhan himmeinä.  Ei meinaa erottaa noita tummia kohtia toisistaa, ja toisaalta päivisin ei meinaa riittää aika.  

Tässä meni siis ainakin se kaksi viikkoa, ellei enemmänkin. Kaksi palaa puuttuu, varmaan turhautuneena pois nakattu viime kerralla.  

Laitan sen uudestaan piiloon ja an aio löytää.  

Kaupungit ja puistot

Keski-Aasian kaupunkisuunnittelu on joskus aika mielikuvituksellista.  Esim. täällä meijän kotikaupungissa on nyt käynnissä uusi kaupunkisuunnittelu.  Sehän on jo neuvostoajoilta tuttu tyyli, että uusi herra kaupunginjohtaja arkkitehtiystävänsä kanssa laittaa kaupungin uusiksi.  Entisten pienoismallien sijasta käytetään nykyisin hienoja futuurisia tietokonekuvia, joissa ihmiset leijuvat ilmassa ja jokainen puu on identtinen.  Kävimme katsomassa kuvia ja aivan mielettömän hienot visiot siellä oli esillä.  Mielenkiinnolla odotan, että mistä tekeminen alkaa: alta puretaan ensin vanha pois ja sitten uusi, entistä ehompi tilalle.  Huolella tarkistimme kartoista, että kotimme näyttää jäävän paikoilleen, uusi tie tulee noin neljän korttelin päähän.  Mistähän kohtaa kaupunkia aikovat aloittaa?  Ja tuleekohan koskaan valmista?  Kun kaupunginjohtaja vaihtuu, uusi voi laittaa ihan toiset visiot tilalle.  No, tuolla suunnitelmalla ei ole pelkoa sille, että raksamiehet jäisivät työtä vaille...

Viime viikonloppuun mahtui paljon puistokävelyitä pääkaupungissa ja sitten eräässä toisessa pikkupaikassa ystävien luona vieraillessa.  Täytyy sanoa, että tämä puisto, josta alla pari kuvaa, oli todella hieno.  Nautin syksystä muutenkin täällä Keski-Aasiassa ja tuo puisto oli juuri sitä parasta mitä täällä on syksyssä tarjota: kauniita värejä, kasveja ja ihanat ilmat, ei yhtään kuuma!

Muistan vähän harmitelleeni vuosia sitten, kun tätä puistoa laitettiin edustuspuistoksi.  Paikalla oli silloin huvipuistotyylinen lasten leikkipaikka, joissa metalliset vempeleet pyörittivät ja vatkasivat lapsia ja nuoria miten milloinkin.  Aika pelottavaa se oli ja opimme ottamaan omat vyöt mukaan kun lähdimme huvipuistoreissulle.  Mutta lasten huvipuistolaitteet siirrettiin kaupungin pohjoispuolelle, jossa se ei oikein koskaan päässyt kulta-aikansa tasalle.  Tämä puisto laitettiin täyteen puita ja polkuja.  Ja huomaa hieno sisääntuloportti, joka löytyy jokaisesta arvonsa tuntevasta puistosta ja kaupungista.

Nyt nautin näistä maisemista kovin enkä kaipaile vanhaa huvipuistoa takaisin.  Olihan se jo aikansa elänyt.  Ja rikon valokuvauksen kolmoissäännön laittamalla punaisen polun keskelle kuvaa.

Eikä se ole kuvausreissu eikä mikään, jos en vähän leiki makrokuvilla.  Tämä on yksityiskohta puiston "riemukaaresta".  

Ja me laitetaan sitten lisää ruusuja pihaan, päätin puistovierailujen jälkeen.  Tässä on oikea valioyksilö, täpötäynnä kukkia ja mukava koko.  Tilaus laitettu!  

Tolovanat

Viime kesältä jäi tämä näin mainio kuva julkaisematta:  

Yleensä intiaanien eli alkuperäisten amerikkalaisten antamat paikannimet ovat suomalaiseen korvaan kovin viehättäviä.  Tämä ranta vain on saanut aika tyhmän kuuloisen nimen :D

Kuva piti ottaa äidille!  Vanhemmat kävivät vieraisilla ameriikoissa monta, monta, monta vuotta sitten.  Kävimme Cannon Beachilla ja siellä otettin myös heistä kuva tämän kyltin edessä.

Nyt kun kävimme tuolla rannalla lasten kanssa, niin oli ihan pakko saada äidille siitä muisto!  Lapsilla on päällä itsevärjäämät paidat ja meillä oli tosi ihana päivä rannalla lasten serkun kanssa.  Kultaisia muistoja...  Tämä kuva sitten raameihin siellä kotona, isovanhemmat!

Kurpitsaleipä, joka on kakku

Oranssi kaunokainen valloittaa, alkaako Suomessa kurpitsa samanlaiseksi syksyn sanansaattajaksi kuin se on Yhdysvalloissa?  Siellähän kurpitsaa näkyy sisustuksessa, perhekuvissa ja tottakai ruokapöydässä heti kun kalenterissa käännytään syksyn puolelle.  Onko näin Suomessakin?  Koristeleeko kurpitsapinot ruokakauppojen vihannesosastoa?  Kun ennen muinoin etsin itse kurpitsaa Suomessa amerikkalaiselle miehelleni, suolatut tölkkikurpitsat olivat ainoita, mitä kauppareissulla silloin löysin!

Keski-Aasiassa on kurpitsoja- itse yllätyin tästä enkä tiedä miksi, ehkä siksi koska ilmasto on mielestäni kuuma ja sopiva vesimeloneille, ei talvimeloneille.  Olen aiemmin nähnyt vain niitä suikeroita versioita, mutta tämä mukavan pullea yksilö innoitti tallentamaan kameralla uhkeat muodot.

Kurpitsa

Perheen painostuksesta leivoin amerikkalaista kurpitsaleipää.  Olisin itse kokeillut kurpitsakeittoa tai jotain laatikkoa tai ehkä jotain salaattia.  Ollut vähän terveellisempi ja perinteisiä ruokarajoja ylittävä, trendikäs kuten hesarin ruokablogissa esintynyt kurpitsapilahvi.  Mutta ei, kurpitsasta piti tulla leipä.  Mutta minusta jos reseptissä on samanverran sokeria kuin siinä on kurpitsaa, se on kakku.

  

Ikivanha Fanny Farmer Cookbook on keittokirja, josta löytyy takuuvarmasti perinteiset amerikkalaiset herkut.  Sen sisällysluettelosta löysin monta ohjetta kurpitsalle.  

Sieltä olen tainut löytää myös kurpitsapiirakan ohjeenkin, ja sehän löytyy täältä, klik.  

Otin tähän nyt vain valokuvan reseptistä, enkä jaksa sitä kääntää suomeksi.  Mutta voit toki kysyä jos on epäselvä jokin kohta.  Tämän leivän teko on todella simppeliä: kuivat aineet yhteen, kosteat aineet yhteen ja nopea sekoitus.  Ihan puuhaarukalla saa taikinan valmiiksi, joten ei tarvi edes mitään sähkövempeleitä (plussaa täällä). En leipomishätään löytänyt muskottipähkinää, joka oli eksynyt ruokamausteiden joukkoon, joten laitoin tilalle suomalaista piparkakkumaustetta.  Se taisi olla jopa parempi vaihtoehto, sillä sain lämpimiä kehuja amerikkalaisilta maistelijoilta (oman perheen ulkopuolelta!). Jätin myös pähkinät pois.

Kurpitsakakun resepti

Kurpitsasoseen tekeminen on samoin ihan helppoa.  Itse leikkaan kurpitsan kahtia, poistan siemenet ja paloittelen sen kattilaan.  Kuoriminen käy kätevästi kypymisen jälkeen.  Vettä voi olla niukalti, lisäsin kuvan ottamisen jälkeen hieman vettä kattilaan ja laitoin kannen kiinni.  Sitten kävin päiväunilla.  Tositarina.  Ja kun heräsin, kurpitsa oli kypsä!  Yhdestä kurpitsasta sain reilun litran sosetta. 

Kurpitsasoseresepti

Jalo ajatukseni oli pestä ja paahtaa nämä siemenet, mutta tuolla ne vielä odottelevat keittiössä.  Ehkä huomenna.  

Kurpitsansiemenet

Kurpitsaleipä eli kakku on mehevä ja maistuva leivonnainen.  Siinä on tietysti vihanneksen maku, mutta meillä se kelpaa niillekin lapsille, jotka yökkäilevät keitettyjen porkkanoiden äärellä.  

Valmista kurpitsasosetta odottelee vielä jääkaapissa.  Siitä pitää leipoa huomenna toiset kakut, sillä mies huikkasi töihin lähtiessään, että jättäkää mulle palanen, mutta eipä sitä jäänyt.  Tehdään sille oma leipä.  Kakku.

  Teen kaksinkertaisen taikinan isompaan vuokaan, mutta perinteisesti kurpitsaleipä eli kakku tehdään leipävuokaan, sillä se on leipä!  

Ota siitä nyt selvää.  Vihannes mikä vihannes.  

Syksy saapui

Meillä tarvii jo villasukkia!

Keskiviikon sade viilensi ilmaa ja kun sanon, että se myös puhdisti ilmaa, tarkoitan ihan kirjaimellisesti sitä, että koko päivän kestänyt sade pesi kesän pölyt ihanasti pois!  Nyt on taas vihreät puut ja raikkaat pihat.

Kuvia en ole ehtinyt ottamaan ollenkaan lokakuussa.  Mutta hei: mulla on kaksi lasta kotikoulussa ja kaksi muuta pyörii jaloissa!  Ja meillä on ollut joku sairaana jo kolmatta viikkoa.  Kun pitää vaihtaa petivaatteet ja omat vaatteet ja lapsen vaatteet monta kertaa päivässä ja yössä yhdellä kädellä, niin siinä ei ehdi edes ajattelemaan kuvakulmia.  

Etsin kuvia jotain muuta projektia varten ja viime vuodelta löytyi näin ihana tippaleukakuva: 

Eppu etana pääsi pihanurmea kyntämään.  Etana on ihan loistava lempinimi Epulle, joka silloin pienenä jätti aina limajäljen jälkeensä kun ryömi lattialla.  Eikö jokainen perhe tarvitse sen yhden kuolaajan?  

Mulperipuu ei ole vielä tänä syksynä pudottanut lehtiänsä noin suureen tyyliin, mutta pitää muistaa ottaa kuvia lapsista sitten kun se tapahtuu ja ennenkuin lakaistaan ne pois.  Siis me ei haravoida, me lakaistaan.  Keski-Aasia.  

Tähänkin päivään liittyy kertomus Epusta ja mulperipuun lehdistä.  Olin aamun poissa ja kun palasin kotiin, Eppu osoitti mieltään puolen tunnin ajan.  Äidile huudetaan, sitten heittäydytään maahan potkimaan ja huutamaan ja sitten yritetään lyödä äitiä.  Sitten Eppu juoksee huoneesta pois ja huutaa.  Sitten kun äiti kulkee perässä tyynnytellen ja houkutellen kirjoilla ja lauluilla ja leluilla, niin taas huudetaan vähän ja revitään itseä tukasta.  Äidin sylissä kiemurrellaan ja rimpuillaan ja heitetään tutti pois. Äiti oli niin kamala, että jätti minut kotiin, ja nyt se saa kärsiä.  

Laulut olivat melko hyvä tapa saada Epun huomio pois kamalasta hylkäämiskokemuksesta ja kun leikimme yhtä, kahta ja kolmea pientä elefanttia olohuoneessa viisi kertaa, oli rauha melkein maassa.  

Viimein rauha saapui kun vein pienet ulos ihastelemaan mulperipuun keltaisia lehtiä nurmikolla.  Luontoäiti pelasti tilanteen!  

Toinen asia, josta huomaa syksyn saapuneen: blogissa on käyty lukemassa kurpitsapiirakan reseptiä.  

Tässä kuvassa kurpitsapiirakka vasemmalla ja omenapiirakka oikealla.  Aivan ihania molemmat!  

Olen aikonut päivittää kurpitsapiirakkapostausta.  Ehkä se nyt onnistuu.  Ulkona odottaa lahjaksi saatu kaunis kurpitsa ja viikonloppuna ehtisikö piirakan tekoon?  Sitä jo vähän tilailtiin perheen puolelta.  Jos saisi kamerankin esiin.  

Samettinen tilkkupeitto

Nyt on vuosia muhinut ajatus vihdoin kypsynyt siihen pisteeseen, että olen valmis ottamaan ompelukoneen esiin!

Kuten olet huomannut, käytän täällä Keski-Aasiassa paikallisia vaatteita.  Kankaat ostetaan basaarista ja ompelija ompelee niistä mittojen mukaan paikallisen mekon, jonka alla käytetään samasta kankaasta ommeltuja housuja.

Kangasvalikoima on aika hurja hillittyyn suomalaiseen makuun.  Silmä on kuitenkin vuosien varrella tottunut kirjaviin kukkakankaisiin ja hurjiin geometrisiin kuvioihin ja nykyään pystyn ihan rehellisesti sanomaan, että onpas ihanaa kangasta!  Ostin jopa hurjan villieläinkankaan, kun silmä tottui siihen vuosien varrella ja tykkään siitä mekosta vieläkin tosi paljon.

Alusta alkaen olen säästänyt mekkokankaistani jääneet tilkut ja toivonut, että saan niistä tehtyä jonkinlaisen muiston itselleni näistä vuosista.  En vain oikein osannut päättää, millaisen muiston niistä ompelisi.  Seinävaatteen?  En koskaan innostunut tästä ajatuksesta.

Velvet patchwork

Keski-aasialaiseen hääperinteeseen kuuluu, että morsiamelle ommellaan kangastilkuista pöytäliina ja verho (verholla on tietty käyttötarkoitus hääjuhlissa, mutta ei siitä nyt sen enempää).  Istuin keväällä ompelijani huoneessa odottelemassa mekkoa ja katselin, kun hänen äitinsä valmisteli  kangastilkkuja; joistakin raaputeltiin koristekivet saumojen kohdalta pois, ohuisiin kankaisiin lisättiin vahviketta.  Morsiamen tilkkutuotteissa on paljon mustaa ja sen rinnalla kirkkaita värejä.

Ihan tässä viime päivinä tulin siihen tulokseen, että teen samettikankaistani jääneistä tilkuista meille päiväpeiton.  Sille tulee heti käyttöä, eikä tarvitse miettiä minkä huoneen seinälle laittaisi mekkokangastilkkutyön roikkumaan.  Hain muutaman inspiraatiokuvan netistä (lähteet laitan loppuun) hakusanalla "velvet patchwork quilt":

 









Olen ihastunut tummasävyiseen, rikkaaseen tunnelmaan, jota näissä kuvissa on.  Ja peitosta tulee varmasti ihanan pehmeä!

Nyt on vain muutama tenkkapoo, jotka ratkaista ennenkuin aloitan kokoamisen.  Ensimmäinen: onko minulla tarpeeksi kangasta?  Tässä siis kangastilkkukokoelmani:

Osaa on paljon, kuten ylärivin viininpunaista.  Se on oikeastaan harmi, koska ompelija ei koskaan tehnyt housuja: aina on pitänyt säätää tätä mekkoa käytettäessä.  Miksi se ei ommellut niitä housuja? Mutta nyt on ainakin kangasta tilkkutyötä varten!  

Alarivin tummanvihreää on myös paljon:  siitä paloi kerran sähköpatterin vieressä takakappale, ja siksi kangasta ostettin lisää; palanut takakappale on nyt tilkkutyöhön käytettävissä (palanut osa on aika pieni).  

Uusinta kangasta on todella vähän.  Saan ehkä siitä kaksi tilkkua jos ompelen nuo rippeet yhteen. 

Samoin "riekaleen" nimellä esiteltyä kangasta on vain tuo riekale, mutta se on mekko jota käytin todella paljon monta vuotta.  Viime kuussa laitoin sen menemään ja nyt vähän harmittaa, kun ei ole mekkoa tilkuiksi leikeltävänä.  

Toinen tenkkapoo: onko huijausta, jos ostaa kankaita vain tätä tilkkutyötä varten?  Silloinhan se ei olisi se muistojen peitto, omista mekoista koottu.  Tyttöjen kangasjäänteistä otin tuon oikealla olevan eläinkuviosen, mutta heilläkään ei ole oikein muita samettitilkkuja.  Jokaisella omalla kankaalla on tarina, kuten tuo "Ei käytetty"-nimellä merkitty kangas.  Annoin kankaan nuorelle ompelijalle, joka tarvitsi työtä.  Mekkoa korjailtiin kahteen kertaan ja housuja ei voi edes käyttää.  Housut menevät suoraan tilkkutyöhön; mekkoa ehkä voin käyttää, jos löydän siihen sopivat housut.  

Minulla on oikeastaan toinenkin tällainen nuoren ompelijan kokeilu; ihanaa violettia kangasta, mutta siinä pitäisi uhrata koko mekko ja olin vähän miettinyt, josko taitava ompelija voisi palauttaa sen käyttökelpoiseksi. 

Kahdesta kankaasta ei ole tilkkuja ollenkaan.  Olen saanut lahjaksi kankaita ja ne ovat aina olleet aika lyhkäisiä kappaleita minun pituuteen.  Kangas on siis mennyt kokonaan, mutta minulta löytyy yksi uusi kangas, joka on samanlaista viininpunasävyistä kangasta kuin nämä kaksi omistamaani mekkoa.  Se ei siis olisi ihan huijausta :)  

Mietin myös, että pyytäisin ystäviltä heille rakkaan kankaan tilkun omaan peittooni ommeltavaksi.  Silloin jäisi muisto myös täällä saaduista ihanista ystävistä.  Vaarana on, että tilkkuja tulee hurjissa väreissä, joita on hankala sovitella oman, aika yhtenäisen värimaun mukaan.  Mutta tilkkutyöhän on aina tilkkutyö!  

Kolmas tenkkapoo on tilkkujen koko.  Päätin jo, että tilkuista tulee suhteellisen suuria, vähintään 15 cm x 15 cm.  Mutta olisiko vielä suurempi paremman näköinen?  Suuressa pinnassa suuret tilkut eivät haittaisi, voisi jopa näyttää paremmalta.   Yritän myös sommitella tilkkuja veloorin mukaan eli tummat ja vaaleat voisivat muodostaa jonkinlaisen kuvion peittoon.  Sydän?  

Kuvien lähteet:

Pinterest

Visit-our-simple-life.com

Etsy

Etsy

ebay

Taidanpa laittaa Pinterest-sivuille oman lokerikon tilkkupeitolle, jonne säästän inspiraatiokuvat, kun voi olla että nämä eivät kauan tässä blogipostauksessa näy.  

Onko kokemusta samettitilkkutöistä?  Neuvoja, vinkkejä?