Ne päivät, jotka vietimme Oceanside-nimisellä paikkakunnalla merenrannalla tuntuvat nyt niin kaukaisilta. Täällä on ollut lämmintä ja ihanaa, lapset käyvät telinevoimistelussa ja sitten touhutaan kaikkea muuta kesäkivaa Grandpan pikku maatilalla. Ystävien kanssa ollaan saatu viettää mielenkiintoisia illallisia ja istujaisia. Olen sommitellut maljakkoon kukkia, kierrellyt kirpputoreja ja iltaisin olemme Downton Abbeyn lumoissa. Ihanaa aikaa!
Päivät Oceansiden rannalla olivat jännittäviä ja kauniita ja niistä on satoja kuvia. Tässä teillekin merenrantaseikkailuja! Nämä kuvat ovat ensimmäiseltä kerralta, kun valloitimme rantaa.
Ilma oli pilvinen ja tottakai rannalla on usein tuulista. Lapset kirmasivat heti kaukaisuuteen pehmeällä hiekalla. Tuo mereen työntyvä maakaistale on nimeltään Maxwell Point, ja jos katsot tarkasti kohtaan, jossa punatakkinen poikani juoksee kohti kalliota, näet siellä tunnelin. Tunneli kulkee Maxwell Pointin läpi ja toisella puolella odottaa jännittäviä kivikoita puskeva ranta. Kohta näet :)
Eppulainen laitettiin reppuun kiinni, jottei menetettäisi poikaa meren aalloille. Siinä on ihmeellinen vetovoima tuossa meressä. Samaisena aamuna mies oli kirmannut yläkertaan ja minä päästin hämmästyneen huudahduksen. Olin ehdottanut kesäpartaa, mutta mies päätti että kesällä on oiva aika ajaa naama paljaaksi! Palasin heti 14 vuotta ajassa taaksepäin, jolloin ensi kerran tapasimme, nuorina ja hoikkina :)
Tässä ulostaudutaan tunnelista Maxwell Pointin toiselle puolelle:
Maxwell Point on ihan hirveän iso. Vertaa pieniä mini-ihmisiä tuohon jykevään möhkäleeseen. Vai eihän se muuten olisi siinä säilynytkään vuosisatojan ajan meren ja tuulen pieksämänä.
Tuntemattoman paikan valloituksessa on jotain aivan erityisen jännittävää viehätystä. Ei tietoa mitä löytää, minne päätyy, kenet tapaa. Ja jos pystyt kulkemaan merenrannalla ilman, että koet pakottavaa tarvetta juosta, olet rampa. Merenrannalla ei voi olla juoksematta. Ei voi. On ihan pakko juosta ja nauraa ääneen ja kiljua. Meren kuohunta peittää kiljaukset ja muut ilonilmaukset. Suosittelen kokemusta! Siinä on jotain äärimmäisen vapauttavaa ja hoitavaa....merenrantajuoksuterapiaa.
Tietopakkaus niille, jotka eivät ole tottuneet merenrantoihin.
Aallot vierivät ja vyöryvät koko ajan. Ne eivät koskaan pysähdy. Edestakaisin, joskus korkeammalle, joskus matalammalle, mutta vesi liikkuu ja muuttuu jatkuvasti. Otin nämä neljä kuvaa ihan muutaman sekunnin välein:
Ehkä sen vuoksi en kyllästy katselemaan merta ja olemaan rannalla...Muuttuvalla maisemalla on lumousvoimaa, sitä pitää tuijottaa jottei menetä mitään.
Tytöt miettimässä mitä tuon kallioseinän takaa löytyy ja pääseeköhän siitä yli.
Kiipeilimme rantakallioilla ja löysimme kallioiden toiselta puolelta tällaisen rannan.
Kaksi houkuttelevaa luolaa kutsuivat tutkimusmatkalle. Vesi vyöryi välillä luolaan saakka, mutta ei ollut onneksi nousuveden huippu - taisi olla juuri puolessa välissä vuorovesiä. Kiipesimme, paljain jaloin, kalliolta alas, innokkaina valloittamaan uutta rantaa, etsimään aarteita.
Luolat olivat molemmat syvennyksiä kallioseinämässä, joten emme päässet tutkimaan emmekä eksymään maan alle. Ehkä ihan hyvä. Tästä pisteestä jos olisi päässyt rantaa pitkin vielä eteenpäin (pohjoiseen), olisimme saaneet tutustua Kadonneen Pojan Luolaan, joka on vaarallinen ja miltei luokseenpääsemätön suurimman osan päivää. Ihan matalan laskuveden aikaan siihen voi hetken ajan tutustua, mutta sinne rannalle täytynee laskeutua pohjoisemmasta kohtaa.
Merilinnut olivat asettuneet näille kallioille pesimään kesäksi.
Nautin sydämen pohjasta näin upeasta vihreästä. Mahtava väri!
Hauskoja partoja.
Rantakallioiden kivet ovat merenelävien kuorruttamia, röpelöisiä taideteoksia.
Aika palata Maxwell Pointin läpi:
Aurinko alkoi pilkahtelemaan ja eväiden syönnin jälkeen jäimme vielä rannalle kaivamaan hiekkaa ja nauttimaan.
Lapsia ei meinaa saada millään kotiin rantaleikeistä.
Meren houkutus...
Maailma on niin lavea,
pikku, pikku, Eppu...
