Kotona jälleen

Olemme kotona Keski-Aasiassa.

Kotona.

Vaikka kesä Suomessa olikin aivan ihana, meillä ei ole siellä kotia.

Kyllä, siellä ovat perhe ja kaikki sukulaiset (minun puolelta siis), mutta omaa kotia meillä ei ole.

Häälahjaksi saadut astiat, muutamat huonekalut ja hamsterin lailla keräämäni verhot ja kankaat ovat pakattu pahvilaatikoihin, säilöön. 

Keski-Aasialaista musiikkia ja tanssia

Mutta täällä on koti.

Palaamisessa pelkäsin eniten kuumaa säätä.  Olin kuullut, että täällä oli ollut todella kuumat pari viikkoa, jolloin lämpötila oli reilusti yli  +40 c.

Meillä on Neuvostoaikaiset ilmastointilaitteet, jotka surinan ja särinän säestyksellä eivät viilennä kovin tehokkaasti.

Mutta kun aamuyöllä laskeuduimme lentokentälle, ilma oli mukavan vilpoista eikä pitkät hihat olleet liikaa.  Selvisimme jopa passintarkastuksesta ja matkalaukkujen vastaanottamisesta nopeammin kuin yleensä.  

Aurinko alkoi nousta kun ajelimme pitkin pääkaupungin hiljaisia katuja.  Kadunlakaisijat olivat työssään, naisia kasvot kiedottuina pitkiin huiveihin,  oranssit työliivit mekon päällä.  Tietyöt oli tekeillä viileän yöilman suojissa ja päätie oli tukittu, mutta tukkeesta ei tietenkään ilmoitettu millään liikennemerkillä etukäteen.  Eikä vaihtoehtoreiteistä.  Onneksi ei ollut liikennettä eikä liikennepoliiseja!  

Pysähdyimme pikaisesti eräässä asunnossa nappaamassa mukaan sinne jättämämme laukun.  Sitten kotimatkalle.  Auto ei starttaa ja kun sitä aikamme vekslaamme ei jää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada se käyntiin liikkeessä.  Olemme kerrostaloalueen pihalla ja kello on 5.15.  Me otamme molemmat autosta hyvän otteen ja saamme sen mukavaan vauhtiin, sitten mieheni hyppää sisään (onneksi auto on korkea, pakettiautomalli, joten se käy helpohkosti) ja yrittää käynnistystä.  Saamme yrittää kolme kertaa ennenkuin auto starttaa ja jatkaa matkaa minunpuolen etuovi auki heiluen.  Eräs mies on katsellut yläkerran parvekkeelta yrityksiämme. 

Nyt sitten matkaan!  Lapset, jotka olivat villeinä innosta lentokentältä lähtiessämme, nuokkuvat hiljaa takapenkillä.  Kadulla lentelee muovipusseja.  Edessämme ajaa traktorin vetämä korkea roskalava, ja sieltä tuuli nappaa mukaansa roskia. Ihmisiä on kadulla jo paljon, ehkä paastonajan aikaiset herätykset ja aamun viileys saa ihmiset liikkeelle tavallista aikaisemmin.  Tai sitten se on ihan tavallista muille kuin minulle. 

Kun pääsemme pääkaupungin ulkopuolella, en jaksa enää pitää silmiä auki.  Nukun puolet matkasta.  Kun herään, olen vielä ihan pökkyräinen, mutta koska olemme kohta perillä en ala enää nukkumaan.   Unenpöpperöinen mieleni myös pelkää, että mieheni nukahtaa rattiin ja yritän pysyä hereillä ja kysellä kysymyksiä, jotta hän ei nukahtaisi.  Höh. 

Kotikatu on kaivettu keskeltä auki.  Onneksi talomme on kulmassa ja meillä on portti myös toisella kadulla.  Ei olisi kiva ollut raahata kaikkia laukkuja ja lapsia pölyisten maakasojen päällä keikkuen.

Kissat juoksevat miukuen vastaan ja ihmettelemme kotipihaa.  Aina se tuntuu niin tutulta ja siltikin erilaiselta kuin sen muisti. Kodissakin on niin korkeat huoneet ja tummat matot.  Lapset löytävät leikkihuoneen, uutuudenviehätys sielläkin lelujen parissa. 

Ensimmäinen päivä menee nukkuessa ja laukkujen purussa, naapurinlapset tulevat innoissaan leikkimään meidän lasten kanssa ja jaamme heille lelutuliaiset.  

Kyllä on mukava olla taas kotona!

Kuvat ovat käsityömessuilta, joilla kävimme kesäkuussa. 

Samankaltaisilla markkinoilla olin vuosi sitten, mutta siellä ei ollut tanssia...se oli järjestetty puistossa.