Viimeinen koulupäivä paikallisessa koulussa

Viimeisenä koulupäivä ystävien kanssa.

Koko talven on uskollisesti käyty koulua.  Opettaja mainitsi sen ihan sivuhuomautuksena Uuden Vuoden Juhlassakin, että tyttäremme on tullut kouluun sateen ja lumen läpi kun muut ovat ottaneet luovia vapaita vissiin aika paljon enemmän.  Eihän sitä suomalaisen koulumoraalin omaksuneena voi tehdä muuta kuin lähettää lapsi kouluun, jos se koulupäivä on!  Vaatetta vaan päälle ja villahuivi pään ympärille.  Talvellahan koululuokkaa lämmitetään puu-uunilla ja aina välillä tuli pyyntöä oppilaiden kautta, että lähettäkääpä vanhemmat nyt puita luokkaan.   Koulu ei pysty kustantamaan lämmitystä.  

Ruususelle kakku!

Talvisin koulusta tulikin usein kotiin savulta tuoksuva lapsi.  Kylmissän ei onneksi joutuneet lapset opiskelemaan.  

Vierashuoneessa.

Ruusunen lähti koulusta ennen virallista kesäloman alkua.  Päätimme kutsua viimeisenä koulupäivänä koko luokan opettajineen meille syömään pizzaa ja kakkua.  Keski-Aasialaiseen tapaan pöytäliinan pitää olla täysi, joten sieltä löytyy lapsille mieluisia karkkeja, keksejä ja sipsejä.   

Alussa oppilaat vähän jännittivät pöydän ääressä istumista.  Opettaja neuvoi ja ohjasi koko ajan luokkaa istumaan kauniisti.  Toisille tarjoiltiin juomaa...ilma oli jo todella lämmin.  

Mutta kun vauhtiin päästiin niin lapsia ei tarvi kehoitella syömään niin kuin aikuisia koko ajan pitää kehoitella ottamaan.  Pizzakin maistui hyvin, taisi olla ensimmäinen pizza-ateria koko luokalle opettajia myöten! 

Opettajakaan ei tullut yksin vaan oli kutsunut kollegansa mukaan.  Yksin ei oikeastaan koskaan mennä minnekään.  (Juttelen opettajian kanssa, he vasemmalla, minä oikealla). 

Kun vatsat olivat täynnä, lähdettiin leikkimään ulos.  Kitaran säestyksellä hakivat ensin tytöt istumapaikkaa...

...sitten pojat.  Voittajille oli pienet palkinnot.  

Leikin jälkeen lapset sanoivat jäähyväiset tyttärellemme.  Kaikki kättelivät tai halasivat.  Sitten lapset lähetettiin jäätelöt kourassa kotiin, juuri ennen kuin sadepisarat alkoivat tipahdella taivaalta.  Siitä se painostava ilma siis johtui.

Syksyllä nähdään! 

Vähän ajan kuluttua tuli pari isompaa tyttöä pyytämään muutamaa pizzapalaa muillekin opettajille, olivat kuulleet ilo-uutiset maistuvasta länsiruoasta ja halusivat maistaa :) 

Sitten KesäUutisia:

Vietämme tämän kesän Ameriikkojen länsirannikolla.  

Lähettelen uutisia, ilmiöitä ja hauskoja juttuja amerikan ihmemaasta teillekin katseltavaksi.

Pysykää kuulolla!

Oppitunteja potretista

Aina välillä täytyy löytää itsestä kuva. 

Aukaistaan Picasa, jossa kuvat on säilötty.

Laavaillaan kuvia läpi ja ihastellaan suloisia lapsukaisia ja kauniita maisemia.

Huomataan, että omia kuvia ei löydy montakaan.

Kuinkas muuten, kun on itse aina ottamassa niitä kuvia - muista.

Jos joku kuva löytyy, niin siinä on tyhmä ilme tai tukka huonosti tai huono kuvakulma (näyttää lihavalta). 

Ainoa hyväksyttävä kuva on joko hääkuvat, joissa on viimeisen päälle laitettu eikä ole vielä ollut raskaana ja synnyttänyt ja hoitanut valvovia pikkulapsia ja ollut liian väsynyt välittämään omasta naamasta.  

Tai sitten joku hyvä kuva löytyy...mutta kun se on kuitenkin jo neljä vuotta vanha.  

Mutta kampaajalla käynnin jälkeen on aina mukava ikuistaa uusi look. 

Varsinkin kun lapset eivät olleet tunnistaa äitiä, kun kampaajasetä pääsi vauhtiin (olin melkein kulttuurishokissa kun naistensalongissa oli töissä nuori mies!).  

Kampaajalle pitäisi päästä useamminkin! 

Ensimmäinen huomio: tässä kuvassa erikoista on se, että, no, hiukset on leikattu, mutta ison eron tekee se, että ne on suoristettu! Ihan uusi juttu!

Hiukset jopa tuntuivat erilaiselle...ne liukuivat jännästi toisiaan vasten. 

Toinen huomio: itse otetut kuvat on aina vähän semmosia yrityksiä.  

Kummallinen jännitys tuolla suupielessä...onnistuukohan tämä. 

Taustalla on kaksi ovea, auki! 

Vaikea nähdä sitä taustaa kun itse ottaa kuvan. 

Valaistus ei myöskään ole paras mahdollinen sisällä, vaikka olenkin ikkunan ääressä.

Seinällä olevat pömpelit myös häiritsee.  

Sitten mies tulee kotiin ja joutuu kuvaajaksi.  

Haetaan kiva tausta.  

Ensin selitetään miehelle miten hyvä kuva otetaan.

"Ai, minä otin jo yhden." 

Naurattaa.

Kuvankäsittelyn nimi Holga-ish.

Kuvankäsittely Lomo-ish.

Samoin tässä.  Eikö ole ihanat suorat hiukset!

 Niihin ei meinannut tottua ja piti illalla oikein varovaisesti pestä kasvot, ettei vain ala kihartumaan. 

1960's tyylillä.

Luin muuten jostain, että monesti ihmisellä on valokuvauksellisempi puoli.  Monella se on kasvojen vasen puoli.

Katselin kuviani ja päätin, että minäkin tykkään enemmän kuvistani, joissa näkyy kasvojen vasen puoli.

Aika jännä huomio, tätä täytyy alkaa tutkailemaan enemmän! 

Paluu arkeen...suihkun jälkeen tukka on tavallisella kiharalla.

Tytär taustalla: "Äiti,missä sun ihanat sileät hiukset?"

Mun pitäs varmaan ostaa semmonen hiusten silitysrauta 

ja alkaa nousta aamulla aikaisemmin ylös sitä väkertämään! 

Mutta on se vaan niin kivaa tehdä jotain uutta hiuksilleen! 

Ensi kerralla sitten Keski-Aasiastakin asiaa ja uutisia kesän ajalle! 

60-luvun dieettipaljastus

Yksi ihanimmista asioista Keski-Aasiassa elävälle suomalaiselle on vieraat Suomesta.  Kuten mainitsin Leipä-postauksessa, he usein tuovat mukanaan kaikkea Suomi-kivaa, josta on voinut vain haaveilla viimeiset kuukaudet.  Tällä kertaa sain ison kasan lehtiä.  Ja suklaata ja karkkia, mutta tämä artikkeli jäi elämään! 

Kun avaan suomenkielisen aikakauslehden, vaellan toiseen maailmaan.  Ai, näin ajattelevat suomalaiset! Tällaista elämää he elävät.  Nämä asiat herättävät nyt keskustelua. Lehden viimeisen sivun jälkeen on hetken aikaa epätodellinen olo.  

Joskus paikalliset ystäväni katselevat lehtiä ja kyselevät mitä siellä on kirjoitettu.  Erityisesti mainokset ovat kiinnostavia.  

Kun laavasin pikaisesti eri lehtiä läpi, hyppelin artikkelit läpi nopeasti silmäillen.  Ehtisin tulevien päivien aikana paneutua lehteen perusteellisesti; yhtään sanaa ei voi hukata!  Mutta tämä Hyvä Terveys (2/2012) lehden artikkeli sai minut heti kiinnostumaan.  En edes ehtinyt lukea sitä sanasta sanaan läpi, kun olin jo alkanut faniksi.  Olen ravitsemusfysiologian professori Marja Mutasen uskollinen innokas opetuslapsi.  

Aloin seurata 60-luvun dieettiä!

Huomaa teekuppirinkula lehden sivulla: ahkerasti luettu! 

Kun mainitsin 60-luvun dieetin feispuukissa, sain hälyä aikaan.  Mikä on tämä uusi, hätkähdyttävä 60-luvun dieetti? Miksi en ole kuullut siitä? Syödäänkö siinä säilykepurkkeja? Etsitään ampiaisvyötäröä?

On ihanaa olla trendien luoja :)

Erittäin korkealaatuisista kuvistani saat ehkä tirkisteltyä 60-luvun dieetin periaatteet selväksi:

1.  Syödään vain nälkään

2. Ei napostelua

Aamen!

60-luvulla oli säännölliset ateriarytmit; aamiainen, lounas, päivällinen ja pieni iltapala.  Lapset tulivat koulusta kotiin nälkäisenä, mutta odottivat iltaruokaa napostelematta.   Kukaan ei kuollut näläntunteeseen.  

Kolmen tunnin välein syöminen on liian usein.  Tämä on ihan vastakohtaista sille, mitä joskus voi lukea naistenlehdistä: "syö pieniä aterioita säännöllisin väliajoin, niin et ehdi sudennälkäiseksi etkä ala ahmimaan".  

Tämä johtaa sitten usein siihen, että aletaan napostelemaan.  En ole nyt ihan nälkäinen, söin vasta kaksi ja puoli tuntia sitten, mutta nappaanpa kourallisen pähkinöitä kun mieli tekee ja kun ne ovat kuitenkin terveellisiä ja suositeltuja, eikä tule sitten sitä sudennälkää.  

Jatkuva napostelu on todella rankkaa elimistön hormonitoiminnalle.  Insuliini ei saa hetkeksikään taukoa ja uupuu.  Sitten alkaa rasvan kerääntyminen.  Kun insuliini uuvahtaa, valtaan nousevat sukupuolihormonit niin päin, että naiset miehistyvät ja miehet naisistuvat.  

Tämä insuliiniraukan työtahti oli se, joka möi minut tälle dieetille.  Jatkuva syöminen on rankkaa elimistölle! Ja koska viimeisessä raskaudessa minun piti tarkkailla mittarin avulla verensokeria, on siellä jo joitain vaaratekijöitä muhimassa.  Itse asiassa lääkäri sanoi jälkitarkastuksessa, että se on sitten sepelvaltimotauti tulossa, vanhemmalla iällä.  IIIK! 

Toinen kullanarvoinen neuvo, jonka sain artikkelista on tämä:

Ruokailun jälkeinen liikunta auttaa insuliinin toimintaa.  Mikä vain on parempaa kuin sohvalle lötkähtäminen!  Mene aamulla pyörällä töihin.  Tee lounaslenkki korttelin ympäri.  Siisti keittiö heti ruoan jälkeen, käy puutarhaa tonkimassa, talvella tee lumitöitä, käy iltakävelyllä.  

Taistele! :) 

Oli myös hyvä huomata se, että ei se näläntunne nyt niin vaarallista ole.  Totta, joillekin tulee siitä päänsärkyä, toiset (krhm) ovat kärttyisiä, ja eihän se nyt mikään mukava tunne ole.  

Nälkä on ystävä.  Se polttaa rasvaa, ja minä en halua rasvaa.  Heihei rasvat!  Tervetuloa nälkä! 

Napostelun sijaan voi juoda.  Vettä. Teetä.  Maitokahvia (ei sokeria).  Tai purkkaa.  

Aloitin tämän ei-napostelua-linjan välittömästi artikkelin nähtyäni.  

Muutama huomio: 

-aamupalan jälkeen on helppo olla napostelematta lounaaseen asti.  

-tulee suunniteltua hyvä ja monipuolinen lounas, koska on oikeasti nälkä (ei mitään myslipatukkaa)

-lounaan jälkeen parin tunnin päästä nousee usein levoton tunne ja silloin yleensä napostelisin jotain;  kahvia tai teetä sokerin kanssa, keksi tai suklaata.  Sitä on nyt taisteltava.  Insuliinin puolesta! 

-suunnittelen kauniin ja ravitsevan iltaruoan perheelle, koska on nälkä ja on ihanaa istahtaa syömään! 

-iltaruoan jälkeen retkahdan kaikista helpoiten.  Lapset ovat nukkumassa, sipsipussi auki.  Tai jotain muuta kivaa mussutettavaa.  Tämä on minulla varmasti se vaikein asia...iltanapostelun jättäminen.  

Muistan lukeneeni joskus Painonvartijat lehdestä erään kilokaupalla painoaan pudottaneen naisen sanat: en syönyt koskaan oikeaa ruokaa, vaan napostelin jatkuvasti leipää, pullaa, sipsiä, hedelmiä, jotain.  Paino nousi ja ihmettelin mistä se tulee.

Nyt sitten tiedät: napostelu tappaa! 

Lopeta! 

Aloita 60-luvun ateriarytmit.  Silloin tiedettiin miten oikeasti elää muutenkin :) 

p.s. olen siis innokas, en uskollinen opetuslapsi, koska olen innolla mukana mutta en retkahtamatta neuvoja seurannut.  Mutta lisääntynyt tietomääräni lisää napostelun aiheuttamaa syyllisyyttä ja tuskaa, joten on se jäänyt vähemmälle.  Painokäyrääni en julkaise.  :) 

Talonmyyntivinkki

Jos olet myymässä taloa tai haluat antaa vuokralle...

tällaiselle romantikolle,

puutarhuri-wanna-beelle...

perheelle, joka kaipaa jotain satumaista...

Huomio tämä:

Mikään ei ole houkuttelevampaa mahdollisen ostajan silmissä,

kuin ruusuköynnös, joka on täpötäynnä punaisia ruusuja.

Kontrasti vihreää taustaa vastaan,

kun se on ensimmäinen asia joka osuu silmiin pihaan astuttaessa...

...kun ostajaehdokas ei saa silmiään irti ruususta

ja kiertelee ja katselee sitä silmät innosta loistaen...

...silloin voit sanoa tyytyväisenä:

MYYTY! 

Ruusun aikaan. 

(p.s.  me siis vuokraamme, mutta ota ilmaisesta neuvostani vaari!)

(p.s.2. Miksi sitä sanotaan että ota vaari?)

Atlaksesta asiaa

Olen täällä joskus aiemminkin kirjoittanut keski-aasialaisten rakastamasta kangaskuviosta nimeltä atlas.  

Alunperin atlas-kankaat olivat todella kirjavia, kaikki värit samassa puvussa, villein kuvioin.  

Guugletin ja löysin pari kuvaa kirjavista kankaista tässä ja tässä.  Mulla on sitä itselläkin kaapissa, mutta on jo ilta, joten ei ole tarpeeksi valoa kuvien ottoa varten... 

Tämä on siis todellakin mekkokangasta, ei riikinkukon sulkakuviota.  Nykyään löytää jo hillittyäkin atlasta, ja  olen jo haeskellut itselleni mieleistä...kyllähän sitä pitää yksi atlas-puku naisella olla, kun täällä päin asustellaan!   Toisaalta jos nyt tunnustan, niin mekon teettämisen esteenä ja mentaalisena blokkina on ollut lähinnä maksamakkara tuolla vyötärönseudulla, koska haluan tyköistuvan puvun.  Ehkä se tässä joskus...(pistää tuliaisena saadun After Eight suklaan suuhun).

Tässä on yksityiskohtia esikoistyttären juhlamekosta.  

Kevään juhla Navruz on maaliskuussa, ja silloin 'pitää' olla atlasta päällä.  Koulun puolesta itse asiassa käskettiin, että tytöille atlas-mekot ylle ja päähän perinteinen tyttöjen keväthattu.

Kävimme yhdessä kiertelemässä kahdessa bazaarissa ja suurena toiveena äidillä oli löytää valmis mekko.  En jaksanut alkaa suunnittelemaan ja odottelemaan ompelijalle...niistä lopputuloksista kun ei koskaan tiedä...enkä luottanut omaan pukusuunnittelutaitoihin tällaisessa kansallisasiassa.  

Ja löytyi mieleinen ja mukavassa mallissa: kuminauharypytykset yläosassa, joten mekkoa voinee pitää vielä ensi vuonnakin.  Vaikka tähän mennessä lapseni ovat kasvaneet vain pituussuunnassa. 

Hiuksiin laitoin vähän lettejä, kun ne ovat täällä todella perinteisiä tyttöjen pitkissä hiuksissa.  

Lapset pitivät juhlat vain luokan kesken,  joten ei ole kuvia luokkatovereiden väriloistosta.  

Erityisesti tytär ihastui leveään prinsessahelmaan.  Keski-Aasiassa saa joka nainen toteuttaa sisäistä prinsessaansa ihan vapaasti ja julkisesti.  Siihen rohkaistaan joka suunnalta.  Minullakin on vaaleanpunaisia mekkoja ja paljetteja ja kultaa ja kimalletta.  Höyhenkoristeisia kenkiä en ole kuitenkaan vielä ostanut, mutta atlaskankaalla päällystettyjä kenkiä olen vähän katsonut sillä silmällä.

Ja minusta on ihanaa ostaa tytöille kauniita mekkoja.  Kyllä ne ehtii löytää sen farkut-ja-t-paita-tyylin myöhemminkin.  

Tässä vielä muutamia kuvia kaupungilta Navruz-päivänä.  Lunta on vielä maassa, mutta ilma oli lämmin. Valkoinen puku on perinteisin kirjailluin koristeltu juhlamekko.  Miehet käyttävät samaan tyyliin koristeltuja paitoja, liivejä ja/tai hattuja.  

Pikkuenkeleitä! 

Katukuvaa, monella on päällä atlakset, eri väreissä.  

P.s. yleensä täällä ovat kadut todella siistit ja puhtaaksi lakaistut, mutta juhlan kunniaksi monet ostivat jäätelön (sinihuivinen tyttö!) ja jäätelöpapereita oli kaikkialla! 

Tärkeä leipä

Kaipaan suomalaista leipää.

Tuliaiseksi on ihana saada ruislimppu.  

Jyrsin sitä hartaasti jokaisesta suupalasta nauttien ja lasten lautasille jättämät muruset ja palaset laitetaan talteen...yhtään ei heitetä pois! 

Oikein hyvä limppu maistuu ihan vain voin kanssa.  

Hapankorppua rouskutan voin ja juuston kanssa. 

Näkkileivän päälle juustoa ja kurkkuviipaleita. 

Tuore ruispala ja meetvurstiviipaleet.  Tai maksamakkaraa! 

Täälläkin on leipä tärkeä osa ruokavaliota.  Suurin osa tuntemistani perheistä leipoo itse leivän.  Onnellisella perheellä on oma tanduuri-uuni, jossa paistetaan kerralla paljon.  Leipä lättäistään uunin pyöreille seinille kiinni ja puun lämmössä leipä paistuu pinnalta rapeaksi.   Tanduurileivän reunat ovatkin kääntyneet vähän ylöspäin uunin muotoja mukaillen.  

Suuri ja rustiikkinen maalaisleipä

Kerrostalojen pihalla on yhteisötanduurit, joiden ympärille naiset kerääntyvät paistamaan taikinansa.  Uuni kuumennetaan yhteisistä puista ja oksista ja kaikki hyöty otetaan lämmöstä irti.  

Leipää paistetaan myös ihan tavallisissa sähköuuneissa.  Yksi leipä vie koko pellillisen tilaa ja monesti naiset katselevat televisiota odottaessaan leipien paistumista.  

Pieni, koristeltu juhlapöydän leipä

Leivän keskiosaan painetaan kukkakuvioinen painuma, jotta taikina ei tee kohotessaan kuplia leipään.  Pieniä leipiä leivotaan, kun on tulossa paljon vieraita.  Leipä on pöytäliinan perusta.  Vieraalle murretaan aina kokonaisesta leivästä palasia ja ne levitetään pöytäliinalle jokaisen ulottuville.  Niinpä kun leipä on pieni, sitä ei mene niin paljon hukkaan jos vieraalta jää syömättä.  

Paikallinen tortilla/rieska

Mutta ei leipää yleensä menekään hukkaan; sitä ei koskaan heitetä pois, vaan perhe syö myös vierailta jääneet palaset seuraavalla aterialla.  Jos leipä on mennyt vanhaksi, se annetaan kotieläimille.  Leipää ei saa laittaa roskiin eikä edes kompostiin.  

Isot rieskaa muistuttavat leivät leivotaan myös tanduurissa.  Paistamisessa on iso työ; ohut leipä kypsyy nopeasti, mutta paistajan on oltava nopea leivän kiinnittäjä ja irrottaja, jotta kädet eivät pala kuumassa uunissa.  Vaikka kotona leivän paistaa nainen, leipomoissa työn tekevät miehet.  

Leipä on monen köyhän perheen ainoa ruoka.  Teetä ja leipää tai laihaa keittoa, joka täytetään murrennetuilla leivänpalasilla.  

Kerjäläisille kelpaa kaikenlaiset jäljelle jääneet kuivat ja jopa homeiset palaset.  

Leivässä on elämä. 

Jokapäiväisestä leivästä kiitollisena...

Keväisiä tapahtumia...

Tuntuu, että keväisin tapahtuu aina niin paljon.

Luonnossa.  Pihamme on nyt ihanan vihreä...kukat ovat tipahtaneet puista ja tilalla on peukalonpäänkokoisia vihreitä sileitä aprikoosivauvoja ja röpelöisiä mulperivauvoja (Sharonpuu aloittaa myöhemmin kesällä).  Viiniköynnöksessä on lehtiä, ja kohta sitä alkaa kaipaamaankin niiden antamaa varjoa.  

Nurmikkoa on möyhitty ja lisätty kompostia ja heitettiin vähän autotallista löytyneitä viime vuoden ruohonsiemeniäkin sinne kasvamaan.  

Ruusupensaissa on nuppuja! Minttu kasvaa ja leviää, samoin melissa.  

Paratiisissa olemme siis :)

Keväisin alkaa myös vierailukalenteri täyttymään.  Meillä on ollut vieraita ja sitten olemme käyneet siellä ja täällä.  Kävin tutun tutun häissäkin.  Täällä sanotaan aina, että 'Mairen' häät, vaikka tosiasiassa se olisikin Mairen tytär, joka menee naimisiin.  Mutta ei sillä hääparilla ole niin väliä, vanhemmat, jotka häät järjestävät kukin tahollaan omissa kodeissaan ovat niitä isäntiä.  

Istuin pienessä huoneessa ja pöytäliina oli koreana keskellä lattiaa, istumapatjat ympärillä.  Kuvan alareunassa on keski-aasialainen peruskeitto, jonka söin, melkein, en jaksanut alkaa kaluamaan lampaanlihaa irti luusta kun sitten kädet on niin niljakkaan tuntuiset sen jälkeen.  Keitto on alkuruoka ja pääruokana oli tietenkin keski-aasialainen herkku Osh.  

Istuin naapureiden kanssa.  Häät olivat kaupungin ulkopuolella olevassa keskisuuressa kylässä.  Olin tuskastellut ennen lähtöä, että huivini väri ei mätsää mekon väriin.  Totesin sitten vieraita katsellesani että enpä ole ainoa...Sävy sävyyn ei ollutkaan nyt niin pakollista.  

Kissarintamallakin on tapahtunut.  Molemmat tyttökissat telmivät aikansa kaikenmaailman vierailijoiden kanssa.  Mitti on jo saanut pentueensa.  Se vain synnytti jossain salaisessa paikassa, joten vielä ei ole tietoa kuinka monta ja minkä väristä. Mitti käy syömässä lounaan ja iltaruoan...yritimme sitä lasten kanssa tarkkailla, jotta näkisimme mihin matka käy, mutta Mittiä ei huijata.  Se kierteli pihaa, nuuski keppejä, joi vettä ämpäristä, makoili nurmikolla, makoili matolla, makoili maassa, joi lisää vettä, nuuski ruohoa...Kun pääni painui puutarhapöytää vasten kolmeksi minuutiksi ja kävin ehkä uniakin vilkaisemassa, heräsin pian lasten hätäisiin huutoihin: Missä Mitti on?   

No, toivottavasti pentue löytyy pian, notta ei kasva kissat ihan pellossa. 

Kevätterveisin, Henna-Maria