Mitä olen oppinut lapsia valokuvatessa

Kevätsuunnitelmissa täällä Keski-Aasiassa olen laavaillut ideakirjoja pihaa varten ja suunnitellut pihaan muutoksia.  Ongelma on se, että muutoksia aina haluaisi enemmän kuin mitä oikeasti olisi resursseja toteuttaa.   Aika on yksi ongelma:  on kotikoulu, pikkuvauva, leikki-ikäinen ja syyhyinen tuhlaajakissa.  Kaikki heti hoidettavia asioita, ei voi siirtää "huomiseen".   

Enkä osaa päättää haluanko granaattiomenapuun keskelle ruohikkoa vai tekisinkö siitä polkujen halkoman romanttisen kukkaisniityn kivimuureineen.  

Mutta tässä siis ihan asiasta toiseen ja halusin näyttää nämä meidän portretti-kuvausten tuloksia.

Mitä olen siis oppinut lapsia kuvatessa.

Yleensä lapset tykkäävät olla kuvauksen kohteena.  Yleensä.  Onhan niitäkin hetkiä, jolloin vaan tehdään hulluja naamoja kameralle tai ei vain huvita hymyillä.  

Joskus kuvaushetki voi alkaa näin (kaksi ensimmäistä kuvaa):

Jee.

Se riippuu siitä "pakottaako" äiti kuvauksen kohteen puhtaaseen puseroon ja jakkaralle istumaan kesken Lego-leikkien vai ei.  Jos lievää pakotusta on jouduttu käyttämään, on kuvaajan oltava verbaalisesti taitava tai tiedettävä millä sanoilla kuvattavan saa parhaiten iloiselle mielelle.  

Ja tottakai kuvia täytyy ottaa monta kymmentä, koska siellä välillä on näitä ihania huudahdus-, heilahdus- ja hirviöirvistyskuvia.  

(Taustakankaan voisi silittää jos oikein tarkaksi alkaa!)

Toiset -lue: meidän prinsessasielu- rakastavat poseeraamista ja silloin pitää jo äidin vähänä toppuutella pään keikistämistä ja ylisuloisia hymyjä.  Kuvaushetkeen liittyy myös rekvisiitan käyttö ja vaatteiden vaihto.  Kokemuksen syvä rintaääni sanoo, että anna lapsen valita suht pitkälle mitä laittaa päälle, jotta saat iloisia kuvia.  Tai ehkä tämä pätee vain kolmivuotiaisiin prinsessasieluihin? 

Kuvaushetki on hyvä lopettaa kun kameraan ilmestyy viimeisen kuvan kaltainen kuva!

Taustakankaana käytin kaksisävyistä verhoa, jonka ripustin kerrossängystä roikkumaan.  Kuvauspaikaksi valikoitui lastenhuone, jossa kahden ikkunan (etelä-ja länsipuolella) tuoma valo oli oikein hyvä valokuvaamista varten.  Taustakankaalla saa kuviin rauhallisuutta, jota pyykinkuivaustelineet ja sekaiset kirjahyllyt eivät tuo.  

Isommat lapset (tytöt) voivat olla oikein innoissaan kameran huomiosta ja he osaavat usein hymyillä käskystä.   Naurattaminen on hyvä keino saada "aitoja" hymyjä, ei vain jähmettyneitä MonaLisa-hymyjä.    

Erilaiset rekvisiitat on kivoja.  Me ei löydetty helmiä, mutta kuka nyt oikeasti huomaa, että nuo on karkkihelmet.  Ei kukaan!  Eihän? Eikö?
Hiusten letittäminen ja laittaminen eri kampauksille on kivaa ja tuo juhlavaa tunnelmaa kuvaukseen. Sillä saa oikeasti eri tunnelman, eikö vaan, vertaapa kuvaa nro 2 ja 3! 

Tässä huomasin myös sen mitä olen aiemminkin maininnut kasvojen kuvaamsesta, että yleensä ihmisellä on se "parempi" puoli.  Usein se on juuri tuo vasen puoli mikä minusta on totta myös näissä kuvissa.  
Ja tottakai vaatteiden vaihto ja rennompi tunnelma kuten hiusten aukaiseminen ja käden poskelle laittaminen tuo uutta ilmetta kuviin.  Silloin kuin malli on innoisaan kuvaushetkestä, kannattaa käyttää tilaisuus hyväksi ja napsia menemään.  Myöhemmin ei sitten harmita hyvän tilanteen ohi meneminen.  Valo on hirmu tärkeä ja illalla ei yleensä onnistu hyvien kuvien otto ainakaan talvella.  

Nämä kuvat on otettu isovanhempia varten.  

Vauvavalokuvaus on asia ihan erikseen!  Ensimmäiset viikot syntymän jälkeen ovat ihan parhaita ja silloin saa tämänkaltaisia söpöstykuvia otettua:

Tätäkin kuvaa varten otin ainakin kaksikymmentä kuvaa keltainen myssy päässä ja oikeastaan vain pari kolme on minusta tarpeeksi hyviä.  Ja vieläkin olisi parannettavaa.  Mutta vauva-valokuvauksesta pitäisi kirjoittaa ihan erikseen, se on sen verran erilaisempi juttu.  

Tässä mieheni yrityksiä passikuvaa varten.  Isommat vauvat ovat jo aika touhukkaita eivätkä ymmärrä ollenkaan miksi pitäisi katsoa liikkumatta kameraan.  Saatiin sieltä kuitenkin yksi kelvollinen eikä tarvinnut maksaa 20 euroa yhdestä passikuvasta.  

 Täällä on hyvä artikkeli poseraamisesta valokuvausta varten.  Aina ei tule ajateltuakaan miten pienillä muutoksilla kuten pään pienoisella kallistamisella tai käsien asenteoa muuttamalla voi saada erinomaisen kuvan, ei vain hyvää kuvaa.  Valokuvaus on harrastus, jossa koko ajan oppii paremmaksi.  Joku on sanonut, että ensimmäiset 10 000 kuvaa ovat huonoja.  Sitten alkaa jo oppia!  

Nyt kun valoa on koko ajan enemmän, eikun kuvailemaan!