Pupulassa tapahtuu

Vuosi vanha jo vaipuvi hautaan :)

On minusta aika hauskasti sanottu, vaikka synkeä kuminahan tuolla hauta-sanalla on.

Unholaan siis jää tämäkin vuosi enkä jaksa edes nyt alkaa monen bloggarin harrastamaa kuvakollaasia menneestä vuodesta alkaa puuhaamaan.  Ehkä tammikuussa.  

On kuulemma tehty oikein tutkimus siitä, miten neljännen lapsen syntymä saa vanhemmat tajuamaan, että ei heillä ole enää mitään kontrollia elämänsä suhteen.  Hah hah haa...ha. Ha.  Ha. 

Ylimääräistä vapaa-aikaa ei siis ole jäänyt, mutta aivan ihania hetkiä on ollut tämänkin vuoden aikana.  Ja yllätyksiä!

  Esikoisen synttäreitä juhlittiin keväällä ja lahjaksi saapui kaksi ihanaa pupua.

Syntymäpäivätoivelistalle oli kirjoitettu pupu ja me päätettiin, että otetaan sitten.  Se on helpompi saada tuohon pihalle kuin hevonen, joka oli myös toiveissa.  Tuttavien naapurilla oli pupuja ja siellä kuulemma poikasia.  Ensin sanoimme, että voi tuoda yhden syntymäpäivälahjaksi, mutta pupujen omistaja oli miettinyt, että tuleekohan yhdestä pupusta kovin yksinäinen.  Mehän emme kestäneet ajatusta yksinäisyyttä parkuvasta kaniinista, joten suostuimme kahteen.  Tyttöön.  Kaksi tyttöä, sisaret.  Ne saavat sitten asua kuin kaksi vanhaapiikaa, pitää seuraa toisilleen ja tehdä tyttöjen juttuja yhdessä.  Kuten käydä lounaalla kukkapenkissä ja pitää kynsiä kunnossa kaivamalla sinne kolon.  Viettää semmoista kivaa, huoletonta kani-tyttö-elämää.  

Heinäkuussa puput olivat kasvaneet jo kovasti ja niille oli saatu häkkikin valmiiksi.  Sade yläkuvassa ja Lumi alakuvassa.  Syyssateiden alkaessa häkkiin laitettiin pieni koppi, jossa on mukava kyyrötellä sateenropinaa katselemassa.  

Syksyllä aloin epäilemään pupujen käytöstä...ei ihan näyttänyt kahden tytön touhuilta... Mutta eihän sitä ehdi alkaa raskaustestejä tekemään lemmikeille enkä minäkään osannut sanoa mikä on kaniinityttöjen normaalia käytöstä.  

Erään kerran häkkiä siivotessa löysimme kopista kauniisti lumivalkoisista karvoista valmistetun pesän.  Nyt on joko poikasia tulossa tai erittäin toiveikas kani-neiti alkanut sisustamaan!   

Ystävien joukossa oli kani-asiantuntija ja masua tunnustelemalla saatiin varmuus, että poikasia on tulossa, ehkä noin kolmen päivän päästä!  Äkkiä poikapupu eli Sade toiseen paikkaan ja ei kun odottelemaan.  

Ruusunen kävi kurkistelemassa koppiin joka päivä ja vihdoin tuli uutisia, että siellä näkyy mönkimistä!  Emme uskaltaneet häiritä pesärauhaa, joten ei heti selvinnyt kuinka monta poikasta Lumi oli saanut.  

Nyt poikaset ovat jo neljä viikkoa vanhoja ja niitä voi rauhassa käsitellä ihan niin kuin aikuisiakin pupuja.  Kuusi pehmeää palleroa sieltä löytyi, kaikissa väreissä!  Minun suosikki on tuo Laku-Pekka!  

Eppu oli ihastunut pupujen pehmeydestä: 

Tuli muuten tuosta karvasta mieleen...Makoilimme Epun kanssa lampaantaljan päällä.  Sitä oli kiva silitellä ja vähän ihmeissään Eppu sitä hypisteli.  Sanoi sitten ihan selvästi että "tssa".  Meidän pojan ensimmäinen sana!  Sehän siis tarkoittaa kissaa, niille jotka eivät ymmärrä selvää suomen kieltä.  Eppu sanoo aina tssa kun katsomme kuvakirjaa, koska siellä on tssan kuva ja kun tssa kävelee keittiöön, Eppu osaa kutsua sitä oikealla nimellä.  

Olen kovasti opettanut muitakin elintärkeitä sanoja, kuten "Äi-ti.  Äiii-ti.  Äiti, äiti, äiti".  Mutta Epun mielestä tssa riittää.  Son suomalainen mies.  

Nämähän on kyllä aivan suloisia ja kivoja, mutta jotenkin suunnitelmissa ei ollut mikään pupufarmi kuitenkaan.  Laku-Pekka voisi jäädä kun minua niin ihastuttaa tuo musta väri.  Pitää alkaa lahjoittamaan pentuja kohta pois...Ja sitten rakentaa Sade-pupulle oma häkki.  Tämä poikiminen saa minun mielestä jäädä tähän.  

Mutta Ruusunen on fiksu tyttö.  Tulostin netistä jotain pupunhoito-materiaalia ja siihen sukellettiin huolella pitkäksi aikaan.  Sitten kuului innostunut huudahdus: "Äiti, puolen vuoden päästä meillä voisi olla jo 70 pupua!"

Nii-in.  Voi ja voi.  

Haluaisiko joku teistä kaksi kania? 

Laittaisin ihan varmasti pahan kiertämään vain kaksi tyttöä tulemaan! 

Hyvää Uutta Vuotta!!!

Jouluinen pullakranssi

Hyvää Joulua!

Olemme viettäneet ystäväjoulun.  Meillä oli  kaksi suomalaista ystäväperhettä kylässä.  Vilinää riitti seitsemän lapsen kanssa ja saunaa on lämmitetty nyt monta päivää peräkkäin! 

Kun keittiössä on häärännyt kolme suomalaisnaista, saimme oikein ihania perinteisiä jouluruokia.  Itse pyöräytin pullakranssit.  Ihan ensimmäistä kertaa aloin pullataikinaa tällä tavoin kääntelemään, mutta innostuin tuliaiseksi saadun Kotilieden kansikuvasta (24/2013).

Leivon jouluksi aina kuivakakkuja ja olihan meillä piparkakkujakin, mutta nyt on myös nautittu isosta pullakranssista.  Söin sitä tänään mm. iltaruoaksi piparkakkutaikinan ja juustopalan kera, kun ei mahtunut "oikeaa" ruokaa enää! 

Tottakai kävi klassisesti, että juuri kun sain ensimmäisen kranssin uuniin, sähköt sammuivat.  Olimme menossa Adventin viettoon erääseen perheeseen ja kun puhelimitse selvisi, että siellä on sähköä, läksin raakojen kranssien kanssa vähän etukäteen matkaan.  Sain pullat uuniin :)  

Ehdin kuitenkin napsia kuvia pullakranssien teosta. 

Taikinaohje Kotiliedestä: 

3 dl maitoa

30 g hiivaa

1 kananmuna

1 dl sokeria

1 tl suolaa

2 tl vanilijasokeria

1 rkl kardemummaa

noin 11,5 dl vehnäjauhoja

100 g huoneenlämpöistä voita.

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi, murenna joukkoon hiiva.

Sekoita muna, sokeri, mausteet ja jauhot joukkoon.

Lisää voi ja alusta, kunnes taikina irtoaa käsistä ja kulhosta.

Kohota 30 min.

Taikina kaulitaan suorakaiteen muotoiseksi levyksi.

Tässä kohtaan aloin soveltamaan omia juttuja.  Kotilieden mukaan kranssit täytetään mantelimassalla ja kuivatuilla hedelmillä.  Mantelimassaa ei löydy eikä se varmaan meille olisi niin maistunutkaan.  Täytin sen siis aika perinteisin korvapuustitäyttein.  

Ensin pehmeää voita: 

Sitten saksanpähkinämurskaa

Keltaisia ja mustia rusinoita

Sokeria 

Kanelia

Rullaa taikina napakaksi kääröksi:

Halkaise käärö terävällä veitsellä keskeltä kahdeksi suikaleeksi:

Kääri suikaleet toistensä ympäri, asettele avonaista puolta näkyviin: 

Muotoile pyöreäksi kranssiksi:

Voitele vatkatulla kananmunalla: 

Paista 200-asteisessa uunissa noin 30 minuuttia.  

Kun kranssi on jäähtynyt, koristele se.

Tässä on mielikuvitus rajana! 

Itse käärin pikaisesti violettia nauhaa kranssin ympärille ja ripottelin päälle tomusokeria.  

Pullakranssia voi käyttää myös Adventtikranssina ja upottaa siihen neljä kynttilää (teimme näin neljäntenä Adventtina toiselle kranssille).  Tomusokeri-vesiseoksella voi myös valuttaa kranssin pinnalle kuvioita. 

Mikä estää murskaamasta suklaaraekarkkeja tai pähkinöitä kranssin pinnalle? 

Pullakranssista saa n. 30 palaa...mutta meitä oli neljättä adventtia juhlimassa 8 aikuista ja 10 lasta eikä tuoreesta pullakranssista jäänyt murustakaan jäljelle.  Mmmmm... hyvää on! 

Kurpitsapiirakka - revisited

Syksyn aikana aika moni on hakenut kurpitsapiirakan reseptiä.  Kirjoitin oman reseptini tänne blogiin kolme vuotta sitten.  Nyt on aika päivittää ohjetta ja varsinkin kuvia!  

Syksyinen herkku: kurpitsapiirakka

Kurpitsan voi kypsentää uunissa, keittämällä tai höyryttämällä.  Uskoisin, että uunissa kurpitsan maku syvenee kivasti.  Meillä on ollut kovasti sähkökatkoja tänä syksynä, joten siihen ei tällä kertaa ollut aikaa.  Höyryttämistä suositellaan, jotta kurpitsa ei vettyisi, mutta siihen kai tarvii erityisen kattilan.  Keitin siis kurpitsanpalasia kunnes ne olivat pehmeitä.  Kuoriminen on helpompaa keittämisen jälkeen: 

Keitettyä kurpitsaa

 Suussasulavan piirakan salaisuus on aidossa voissa.  Siitä tehtyä piirakkapohjaa ei voita mikään!  Tein kaksinkertaisen taikinan ja voita meni puoli kiloa: 

Taikina:

3,75 dl jauhoja

1/4 tl suolaa

250 gr voita

3-4 rkl vettä

Sekoita jauho ja suola, pilko ja nypi jääkaappikylmä voi joukkoon. Lisää vesi rkl kerrallaan, ja muodosta taikinasta pallo. Anna jäähtyä jääkaapissa 20 minuutta tuorekelmuun käärittynä. Kauli vuokaan sopivaksi levyksi, ja levitä vuoan pohjalle ja seinille. Tasoita reunat.

Tällä ohjeella tulee tosi hyvä taikina!   

Täytteen suhteen minulla on hienoisia muutoksia.  Ne sattuivat kyllä ihan vahingossa, mutta tulos oli hyvä, joten kerron teillekin hattarapään piirakanteosta!  Nuo monet raskaudet on varmasti verottaneet aivosoluja.  Eli kun luin käsinkirjoitettua ohjetta keittokirjastani, jätin vahingossa ylimäisenä olevat sokerin ja suolan pois.  Huomasin sen vasta kun ensimmäinen piirakka oli jo uunissa ja lueskelin ohjetta vielä kerran läpi (hyvä tapa!).  Kammottavan erheen huomatessani maistoin heti täytettä piirakasta, joka vielä odotti uuniin menoa...ja helpotukseni huomasin,että se oli ihan hyvää.  En lisännyt sokeria, koska täyte maistui säilykemaidon johdosta ihan tarpeeksi makealta, mutta ripottelin hiukan suolaa pinnalle.  

Eli vinkkinä: jos käytät makeaa säilykemaitoa, et välttämättä tarvitse koko määrää sokeria.  Sen voi vaikka jättää kokonaan pois.  Olen itse pyrkinyt vähentämään sokerin käyttöä ruokavaliossani, joten tämä oli ihan tervetullut löytö! Toinen vinkki: omaan makuun voi luottaa; jos jokin maistuu hyvältä raakana, se on todennäköisesti hyvää myös kypsänä! 

Täyte:

200 gr. sokeria (vajaa 2 dl)

1/2 tl suolaa

1 1/2 tl kanelia

1/2 tl jauhettua inkivääriä

1/2 tl jauhettua neilikkaa

3,5 dl kurpitsasosetta

3,5 dl säilykemaitoa

1 dl maitoa

2 munaa, hiukan vatkattuna.

Sekoita täyteainekset hyvin kulhossa. Kaada piirakkavuokaan taikinan päälle. Paista 10 minuuttia 220 asteessa, alenna sitten lämpö 150 asteeseen. Paista noin 45 minuuttia tai kunnes täyte on paistunut kiinteäksi.

Leivoin siis kaksinkertaisella ohjeella kaksi piirakkaa.  Ne menivät suoraa päätä Kiitospäivän juhliin, eikä kuvauksiin jäänyt aikaa.  Mutta taikinaa jäi sen verran, että pikku prinsessa sai painella ne ihaniin metallisiin mini-vuokiin, joita olin joskus tilannut.  Niitä oli neljä ja se oli juuri sopiva määrä ylimääräiselle taikinalle.  Tein sitten vain lisää täytettä.  Täytettä tuli sen verran runsaasti (enkä edes lisännyt tuota maitoa), että paistoin ylimääräisen tuossa valkoisessa mini-vuoassa.  Siitä tuli sellainen karppaajan kurpitsapiirakka :) ja maistui kyllä herkulliselta iltapäiväkahvin kera.   

Oletko jo leiponut kurpitsapiirakkaa?  Miltä maistui?  Sehän on aika uusi tulokas suomalaisessa kahvipöydässä.

Syksyinen eväsretki eli marraskuu on hyvä retkikuukausi

Vakipaikallamme eväsretkellä.

Ihana aurinkoinen syysilma kutsuu nauttimaan luonnosta!

Tottakai evästä mukaan...Nakkisämpylätarpeet, keitettyjä kanamunia, paikallisia kolmionmuotoisia taikinanyyttejä, joiden sisällä on sipulia ja lihaa, tikkupullataikinaa ja juomat. 

  

Nuotiotarpeet ja tulitikut muistettiin myös

(surullisen kuuluisa perheen nakkienpaistoretki päättyi kerran hyvin lyhyeen, kun vanhemmat huomasivat paikan päällä puukasan ympärillä istuessaan, että tulitikut jäivät kotiin.  Sen jälkeen on tikut ollut vakikaluste käsilaukussa!). 

Täällä ei paljon villieläimiä näy...muutamaa harvaa ylikiitävää lintua lukuunottamatta.

Kotieläimiä näkyy joka kerta...tässä ihanat hepat, jotka valitettavasti eivät liittyneet eväitä nauttimaan vaikka kuinka yritimme kutsuhuutoja esittää: 

Kuvaajana esikoisemme, ihan kuin Lara Croft itse :) 

Minusta oli mukavaa päästää lapset "villiin" luontoon juoksemaan, tutkimaan, leikkimään.  Kavereiden kanssa juosseet lapset eivät ruokailua lukuunottamatta paljon pöytäliinan ympärillä aikaa viettäneetkään.  

Tai, no, pikku-Eppu tutki pöytäliinaa muidenkin edestä.  Siellä se ryömi kaikkea maistellen, leivissä oli Epun tekemät reiät ja Eppu sai maistella muitakin kivoja herkkuja, joita ei ole aiemmin äiti antanut.

 Tässä on makutestissä nuotiolla kypsennetty kanadalainen kananakki ja kädessä suolakurkkupurkin kansi. 

Eppua ei oikein voinut päästää vapaalle jalalle luontoa tutkimaan, koska aluetta käyttävät lampaat ja vuohet ovat jättäneet pikku merkkejä käynnistään joka paikkaan.  Pipanat ja papanat olivat ihan liian kiinnostavia ryömijäikäisen silmissä.  

Tässä ilmakuva eväspöydästä, jo vähän ruokailun jälkimainingeissa.  Aurinko oli suojaisessa notkossa kuumempi kuin osasimme arvata ja auto siirrettiin antamaan varjoa pöytäliinalle (vanha keski-aasialainen temppu).  Minä olen tuo tomera mustanpuhuva agenttitäti.

Vatsat täynnä lähdimme valloittamaan vuorta, edellisten retkikertojen tapaan.  

Eppu oli sitä mieltä, että vuorikiipeily on ihan liian rankkaa touhua syömisen jälkeen: 

On kiva kun on kaksi tai kolme kameraa mukana.  Yleensä en näy itse kuvissa kun omin kameran itselleni, mutta nyt saimme tähtäillä jopa toisiamme: 

Ja mitäkö näkyi minun kameran etsimen läpi?

No tässäpä vastaus: 

Hairy supermodel

Saman pentueen kissimirreistä vain yksi on oikein ihmisrakas.

Erityiseksi suosikikseen se on valinnut pikku-Epun.

Kun Eppu istuu lattialla leikkimässä, kissi pyörii ja kiehnää ja puskee karvaisen poskensa Epun poskea vasten.

Eppu vääntää korvista, repii turkista ja kiskoo hännästä.

Mutta mitä on pieni peppuhaukku ystävien kesken (name that movie!)? 

Ja kun Eppu istuu syömässä mirri kiipeilee katsomaan mitä tarjottimelta löytyy.

Ja nuolee Epun paljaita jalkoja ja käsiä. 

Tästä kuvasta näkyy, miksi kisulaisen nimi on Ilves: 

Ilves ihmettelee meidän elämää.  Kamerasta roikkuvat jutut ovat tosi jänniä.

Kun Eppu näkee kissat, alkaa innostunut kiljahtelu.  Ja syödessä koko ajan kuikuillaan missä kissahait vaanivat lattialle tipahtelevia makupaloja.  

Kissojen tapaan pitää heittäytyä välillä matolle loikoilemaan.  

Mutta katse ei hellitä kamerasta.

Ja tältä kyljeltä.

On kuin oikea supermalli kameran edessä.

Leppoisaa loppuviikkoa! 

Kun vanhenen, haluan näytää tältä!

Mietitkö joskus miltä näytät sitten vanhana, kun olet ainakin 60 vuotta tai 70 tai jopa 80 vuotta vanha?  Minä mietin.  Katselen joskus kasvojani peilistä ja kuvittelen kuinka pikkuruiset rypyt ympäröivät silmiäni ja kuinka hiukseni ovat harmaantuneet (ei pliis harventuneet!)  ja toivon, että kulmakarvojen välillä olevat juovat voisivat olla vähän lempeämpiä, jo nyt.  Kuvittelen olemukseni kumaraksi ja liikkumisen vähän hitaammaksi, sellaiseksi töpöttelyksi.  Mietin kuinka ryppyinen suu minulla tulee olemaan ja millaiset hampaat.  Isot keltaiset? Muutama tipahtanut? Täydelliset tekarit?  Ehkä minulla on semmoinen pehmeä hampaaton mummohymy.  Se on niin söpö pikkuvauvoilla, eikö sitten minullakin?

Muutama viikko sitten minulla oli mahdollisuus käydä kylävierailulla virallisemmissa merkeissä.  Olin siellä seuralaisena, joten vain nautin keski-aasialaisesta vieraanvaraisuudesta.  Vastaanotto on erilainen tällaiselle delegaatiolle, kuin mitä tavallisessa vierailussa ja se oli oikein nautinnollinen.  Kun astuimme autoista ulos, musiikki soi ja eräs nainen esitti perinteisellä tyylillä tanssia.  Sitten esiin tuli lapsikuoro, joka poikkeaa suomalaisesta sillä, että jokainen esittää kovalla ja reippaalla äänellä oman osuutensa.  Ei siis mitään yhteislausuntaa.  Runo, laulu tai isänmaallinen säe.  Lapset suorittivat osuutensa täydellisesti!  Huomaa kuinka vihreäpukuinen tyttö eläytyy runoonsa:

Lapset esiintyvät kylällä

Sitten meidät opastettiin valmiina odottavien, herkkuja notkuvien pöytäliinojen ääreen.  Koko piha oli ympäröity perinteisin kirjailluin koristelluilla kankailla ja puihin oli ripustettu ilmapalloja.  

Puheenvuorojen ja ohjelmien aikana katselin ympärillä parveilevia keski-aasialaisia naisia.  Eräs nainen kiinnitti huomiotani.  Hän oli minusta niin kaunis.  Yllätyin huomiostani, sillä hän oli ainakin kuusikymmenvuotias, ehkä vanhempikin.  En ole aina yhdistänyt sanoja 'vanhempi nainen' ja 'kaunis' yhteen :)  ja eikä hän ollut edes klassisen pieninenäinen ja suurisilmäinen.  Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten Vanhan Testamentin Saaran kerrotaan olleen niin kaunis, että Faaraot halusivat hänet hovihaaremiinsa, tämän 65-vuotiaan mummelin!    Tämä vanhempi naishenkilö oli todella viehättävän näköinen.  Ja aloin toivoa, että kun vanhenen ja nauran, kasvoni saavat olla täynnä samanlaisia syviä ryppyjä ja uurteita kuin hänellä.

En tietenkään kehdannut ottaa hänestä kuvia (tämän takia olisin surkea lehtikuvaaja:).  Mutta kun hän aloitti tanssin jälleen (hän oli se alussa esiintynyt tanssija), sain nappaistua muutaman kuvan siinä hyörinässä.  Harmi kyllä täällä ei ole tapana nauraa kun tanssitaan...se ei kuulu hyviin tapoihin.  Ilme on sellaisen pidättäytyvän iloinen.  Niinpä ette näe niitä kauniita ryppyjä, joita tämän naisen kasvot olivat täynnä kun hän puhui ja nauroi muiden kanssa keskustelujen aikana.  Mutta uskon, että elämänilo ja kauneus välittyy näistäkin kuvista.  Ja katsokaapa noita taustalla olevia ihmisiä, he nauttivat suunnattomasti tämän "vanhan" naisen upeasta tanssista:

Olisin myös surkea tanssija, koska en ikinä kehtaisi eläytyä tanssiin niin kuin tämä.  Ei mitään ujosteluja ja estoja; täysillä mukaan ja nauttimaan!  Ja siinä on minusta myös osa tätä viehätystä, jota tästä naisesta huokuu.  Hän nauttii elämästä, nauttii iloisesta tanssista, ei pelkää laittaa itseään kokonaan likoon.  Ja muuten, tässä vaiheessa ei ollut enää sähköäkään, joten musiikkina toimi vain muiden naisten paukuttama perinteinen rumpu.  

Tässä on siis esikuvani!  Kun vanhenen, haluan näyttää häneltä.  Kasvot täynnä ryppyjä, jotka tulevat siitä kun nauretaan usein ääneen, kun nautitaan elämästä, kun heittäydytään nauttimaan tanssimisesta - myös varmasti siitä, kun on tehty kovasti töitä auringonpaisteessa, valvottu pienten lasten kanssa, itketty sukulaisten ja naapureiden menetystä ja huolehdittu suuren perheen ruokkimisesta.  Sillä tämä kylä, jossa hän (todennäköisesti) on asunut koko elämänsä on erittäin köyhä.  

Tässä vielä alussa oleva kuva, jossa tanssijarouva seisoo toisena oikealta.  

Ihan kuin intiaani, pitkät letit, suora ryhti!  

On tarmokkaan ja pelottoman oloisen näköinen.  

Minulla ei todennäköisesti tule olemaan kultahampaita ja pitkiä lettejä, mutta tervetuloa rypyt, tervetuloa uurteet - ne kertovat eletystä elämästä ja sitä minä haluan tehdä.  Elää elämääni, en yrittää säilöä sitä kemikaaleilla johonkin kultaiseen nuoruuteen!

p.s. nyt sitten jännätään mitä mieheni on mieltä tästä uudesta esikuvastani :D

Tervetuloa - sisääntulon uudistus eli hurmaava harmaa

Tervetuloa meille! 

Tässä tulee nyt ihan kotijuttua, ei mitään jännää keski-aasialaista ihmeellisyyttä kuten kameleita tiellä tai lampaanpäätä tarjottimella.  

Ihan vanhaa tylsää sisääntulotilan remppaa.  

Mutta ajattelin, että on tämä itselle kivaa muistojen tallentamista, kun saa vähän dokumentoitua kotona tapahtuneita uudistuksia ja korjauksia.  Ja minusta olisi niiiin kiva puhua tästä jonkun kanssa.  Oikein perusteellisesti jaaritella uusista lattialaatoista ja miksi jätin vaaleanpunaisen kaakelin seinänvierustalle ja miksi en tykkää uudesta matosta.  Puran nyt sydäntäni sitten tänne, oikein lörpöttelen, lukekoon ken kestää :) 

Meidän talossa on sisääntuloalue, siinä on vähänniinkuin avonainen kuisti.  Jos olet lukenut vanhempia postauksia, niin olet varmaan nähnyt, että esikoisen synttärit on usein siinä.  Löysin siitä nyt pikaiseltaan talvikuvan, eli tuo avonainen alue, jossa on sininen matto: 

Alue on kovassa käytössä varsinkin lasten puolelta.  Se on ulkona, muttei kuitenkaan täysin ulkona.  Sellainen puolisisäulkoalue, tosi kiva!  Miltei joka päivä siinä on joku leikki menossa. Piirretään, leegoillaan, leikitään ravintolaa leikki-astioilla.  Ja istutaan me siinä vieraidenkin kanssa, varsinkin syksyllä kun ilma viilenee hikikuuman kesän jäljiltä mukavan lämpöiseksi...siinä on tunnelmallista viettää pimenevää iltaa hyvässä seurassa, pehmeiden patjojen päällä istuen.  

Alue kaipasi uudistusta, lähinnä uutta lattiaa siihen, missä kuljetaan sisälle ja ulos.  Vanha lattia oli vaaleansiniharmaata kaakelia.  Kaakeleissa ei muuten mitään vikaa, mutta moni oli haljennut rikki.  Vaikka yritimme pitää haljenneet palat paikoillaan, niitä puuttui sieltä täältä.  Haljenneet kaakelit keräsivät pölyä, jota täällä riittää.  Koska lattia haljenneine kaakeleineen oli kauhean näköinen pidimme siinä isoa mattoa päällä.  Matto piti pölyn poissa sisätiloista...siis periaatteessa.  Yritin löytää siitä kuvia, mutta ymmärrettävästi olin aina rajannut lattian kuvista pois, mitä sitä näyttämään ja kuvia pilaamaan.  Löysinkin vain tällaisen ilmeisesti vahinkokuvan: 

...jossa näkyy punainen matto, joka imuroinneista ja pesuista huolimatta oli aina pölyinen.

Ei kun uusien laattojen valintaan!  Mies oli nähnyt tosi kivan harmaan luonnonkivilaatan (olen hurahtanut harmaaseen ja älä kerro miehelleni, mutta hitaasti mutta varmasti se tulee leviämään pitkin taloa!), mutta kun sitten olimme tositoimissa sitä ostamassa, se olikin myyty loppuun eikä lisää ollut tulossa.  Tämä on kyllä sellainen periaate, jonka olisi luullut meidän jo osaavan. Olemmehan täällä jo vuosia asuneet.  Jos näet jotain, josta tykkäät, osta se heti.  Huomenna sitä ei enää ole, lupaan sen.  Ei varmasti löydy.  Ei ikinä.  Osta siis se heti! 

Tässä siis seuraavat samankaltaiset vaihtoehdot, halusimme luonnonkiveä kun se kerran on tuollainen ulkoalue ja luonnonkivi on meistä kaunis ja siinä olisi myös hyvä olla karheampi kaakeli, ettei tule liukastumisia.   

Joo, en minäkään hyppinyt innosta kun nämä vaihtoehdot näin.  Mutta muita ei ollut saatavilla täällä, eikä me jaksettu lähteä pääkaupunkiin kiertämään yksiä lattialaattoja.  Punertavan kiven hylkäsin heti, kun olin siihen harmaaseen hurmaantunut.  Tuo pieni oli aika viehättävä, mutta epäilytti todella paljon miten saisimme nuo kivien välit pysymään valkoisena.  Tarkoitushan ei siis ollut laittaa lattiaa, jota saisi olla hammasharjan kanssa päivittäin hinkuttamassa ja luonteeni tuntien olisin siinä sitten kontillaan sitä hinkuttamassa kun tahroja tulee.  Ja niitähän tulee, tällaisessa laumassa.

    Eikä se oikeastaan edes ollut harmaa, vaan vaaleanruskea.  

Jäljelle jäi vasemmanpuoleinen iso laatta.  Aika kiva, mutta miksi, oi, miksi siinä on tuota keltaista!  Kuka haluaa keltaharmaan luonnonkivilaatan?  En ole ikinä tykännyt keltaisesta, en koskaan.  Mutta näin jälkeenpäin ajatellen ja kokonaisuutta katsoen tuo oli kyllä todella nappivalinta tähän tilaan, näytän kohta miksi.  

  Alhaalla on "jälkeen" kuva ja tuo korotettu istuma-alue jää tuohon vasemmalle.  

Korkeutta tässä tilassa on aivan ihanasti...paitsi kun haluaa pyyhkiä hämähäkinseitit katosta.  Ai että me kuule niitä vuokranantajan pojan häitä varten siivottiin ja mulla alkoi ihan pyörryttään kun piti keikkuvilla tikapuilla kiipeillä ja kattoa pyyhkiä.  Pelotti siellä ihan mutta puhtaaksi oli saatava. 

Niinhän se on, että kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden.  Ja mikä remontti se koskaan jää niin pieneksi kuin alunperin suunnittelee?  Eihän ne lattialaatat ollutkaan sitten ainut asia, joka tässä tilassa uudistui.  Itse asiassa olimme tainneet maalata tuon korotetun istuma-alueen jo ennen uusien laattojen tuloa harmaaksi.  Se oli aiemmin ollut ruskea, niinkuin jokainen lattia keski-aasiassa.  Mutta juuri niiden häiden takia kun piti vähän uudistaa ja parannella paikkoja, niin maalasimme sitten sen lattian.  Ja vanha sininen matto oli ihan puhkikulunut, ja sitten tuo vanerinen seinä oli oikeasti ihan kamalassa kunnossa, se piti vaihtaa.  Ja samalla vaihdoin nuo vetimetkin, kun edelliset oli semmoset oudot töröttäjät, johon helposti kopsahti jalka.  

  

Mutta tuo vaaleanpunainen reunuslaatta sai jäädä, kun se oli liian hyvässä kunnossa.  Eikä se mua siellä haittaa, kun ei sitä oikeastaan huomaa koskaan.  Siihen ei oikein tuota harmaata listaa viittiny laittaa, kun laatta jäisi silti sieltä näkyviin.  Olkoon noin.  Vai laittaisiko oikein korkean listan sitä peittämään?  

Kun kaikki oli valmista, huomasin, että tuo keltainen sävyhän on oikein hyvä tässä tilassa!  Ovi on kellanruskea ja vaikka se on vähän kulahtanut ja ei niin mun suosikki, niin sitä me ei aleta kyllä vaihtamaan.  Olkoon noin.  Uusi vaneri on myös vähän keltaiseen päin, joten tuo laatta sitten sopivasti yhdistelee näitä värejä tässä tilassa.    

Tykkään myös tosi paljon tuosta laatan kuviosta ja kun sitä siinä paikallaan pyöriteltiin ennen laastaamista, niin löytyi minusta ihan oikea asento (mitään ohjeita tai esimerkkikuviahan ei laattapinon mukana tullut).   

  

Kuviolaatta lattiassa

Keväällä hankimme useita purkkikasveja pihaa somistamaan ja silloin saapui myös tuo vehka (mikä onkaan nimi, unohtui).  Vaikken sitä tilannutkaan (ihan normaali tapahtuma, toisaalta).  Mutta se on hyvä ja kestävä huonekasvi, mulla on niitä pieninä versioina aika monta jo ympäri taloa.  Se tuntuu viihtyvän tuossa kulmassa tosi hyvin.  Siihen ei oikeastaan koskaan paista aurinko, mutta se on silti reippaanvärinen ja pukkaa uutta versoa koko ajan.  Keväällä huomasin, että sisällä olevat samat kasvit olivat ihan vaaleita, raukat, jotenkin aneemisen värisiä.  Kun toin ne ulos, niin parissa päivässä lehdet saivat syvemmän vihreää sävyä ja nuo raidat tulivat kivasti näkyviin.  Meillä olevat kissanpennut harmi kyllä tykkäsivät leikkiä kukkapurkeissa ja aika monta kasvia napsahteli poikki kun ei ole oikein turvallista paikkaa ulkona.  Tuokin on hieman saanut kokea kissanpentujen ja lasten käsien/tassujen kosketusta, mutta ei ole pahasti kärsinyt.  

Miten muuten nuo pitkät versot, onko siellä lukijoissa viherpeukaloita, siis olen nähnyt, että jotkut nostaa ne langalla ylöspäin kasvamaan, onko ne jotain rönsyjä, joista kasvi lisääntyisi jos olisi puutarhassa vai pitäisikö niistä nappaista veteen juurtumaan uutta kasvia? 

Kiitos. 

Sininen kynnysmatto on siinä pölyisiä jalkoja varten, tai siis pölyisten jalkojen takia.  

Laattahan on muuten kylmä jalan alla.  Kesällä olen nauttinut siitä tosi paljon, kun meillä on lämpötila siinä +40 tienoilla päivisin ja vielä kosteaa.  Viileä lattia on siis todella virkistävä.  Saa nähdä miten talvella jalat tykkää, kun jätämme yleensä kengät tuonne portaiden luo ja kävelemme ovelle sukkasillaan.  

Ihana tervetuloa-kyltti löytyi jo Suomessa ja mukaanhan se oli saatava tänne Keski-Aasian kotiin!  Kukat ovat tekokukkia, kun en usko, että kevyt kori kestäisi mullan painoa.  Vähän aikaa kesti, että pienemmät lapset oppivat olemaan nyppimättä kukkia irti ja nyt vain kopsautan niistä silloin tällöin pölyt pois. Syksyksi voisi vaihtaa jotain syksyisempää kukkaa! 

Vuokranantajamme on ihastunut tuohon koristeelliseen puuhun ja sitä on tässäkin tilassa mukavasti näkyvillä, oven ympärillä, seinien alaosassa ja pylväissä (jotka näkyvät ensimmäisessä kuvassa).  

Tuosta matosta piti sanomani vielä, kun vauhtiin pääsin.  Näin basaarissa kerran ihanan vaaleanharmaan mattorullan.  Se olisi ollut täydellinen tähän tilaan, olen varma siitä.  Täydellinen.  Mutta tein taas tyhmästi, arvaapas.  Niin, en ostanut sitä heti.  Ihminen ei näköjään ikinä opi?  

Mies kävi tilaamassa "vaaleanharmaata", mutta kun mies tilaa mieheltä tiettyä väriä niin eihän sitä voi edes odottaa, että he saisivat juuri oikeansävyisen vaaleanharmaan.  Kuulemma oli innokkaasti myyjä sieltä huudellut eräs päivä, että "nyt tuli sitä vaaleanharmaata!".

Ja se kannettiin kotiin. 

Ja levitettiin paikoilleen.  

Ja minusta tuo näyttää ihan vanhalta villaiselta lampaalta.  

Tai aasilta.

Ei sovi.

Mutta kokemuksen mukaan nuo matot kuluu puhki kahdessa ja puolessa vuodessa (tuo on meidän kolmas matto tähän tilaan), joten täydellistä väriä ehdin metsästellä ihan rauhassa.  Kärsivällisyys palkitaan :)  Sillä aikaa kehoittelen lapsia oikein telmimään ja touhuamaan tuon maton päällä. 

Lopuksi vielä pari vanhempaa kuvaa, joissa näkyy vähän tuota vanhaa sisustusta.  Penkkikin on päässyt tähän tilaan ja tuossa näkyy vanha harmaansininen kaakeli mattoineen.    

Tässä näkyy hyvin ruskea lattia, vanha raapsiutunut vaneri ja hassut vetimet: 

Että eikös ollut jo aikakin?! 

Tervetuloa meille eli hurmaannuin harmaaseen! 

Ja sain purettua vihdoin sydäntäni sen suhteen, onhan tämä jo keväällä tehty uudistus! 

Saapas nähdä mitä seuraavaksi... :)