Eläinhullu kuvaamassa

Yksi ihana juttu täällä on nämä vuoret. Ajamme kotoa noin puoli tuntia ja päädymme avoimille kukkuloille.  Heti kun auton ovet avataan, lapset juoksevat kuka minnekin, tutkimusmatkalle ja seikkailemaan (tuossa taustalla näkyy yksi lapsista juoksemassa kohti seikkailuja).  

Tällä kertaa minäkin juoksin heti kun auto pysähtyi, kameran kanssa lammaslauman perään.  Lampaat pitivät pientä kohteliasta etäisyyttä, mutta pääsin silti mukavan lähelle kuvien kannalta.  

Tässä allaolevassa kuvassa näkyy hyvin se, miksi lasten suosikkikiipeilykohde on saanut nimeksi Krokotiilivuori!

Vuohilauman ja krokotiilivuoren välillä on kuiva joenuoma.  Keväällä siellä voi tiristä pikkuisen vettä, mutta en ole koskaan täällä nähnyt siinä edes puronkaltaista.  

Lampaita ja vuohia kuvatessa paikalle kipitteli aasiemo varsoineen.  Oli niin söpöä miten pikkuinen matki kaikkea emon tekemää asentoja myöten.

Seuraavaksi paikalle lönkyttelivät lehmät.  Ne menivät rauhallista tahtia ohi, mutta perässä tulevat sonninmullikat kiihdyttivät vauhtia ja rynnistivät ohi hännät viuhuen.  Tässä vaiheessa huusin pojalleni (joka vakoili tyttöjä tuon pienen mutamuurin takana), että pysy kulta siellä seinän vieressä!  Otin kuitenkin kuvia samalla, joten ei ehkä ollut vaaraa kuitenkaan :)  

Lapset pyysivät, että otan heistä kuvan krokotiilin silmän kohdalla.  Suostuin ja nuoriso lähti kiipeämään.  Itse vaihdoin kameraan pitkän linssin ja tähtäilin kaukaisuuteen.  Silmän kohta oli aika tumma, joten huusin, että kiivetkää pään päälle.  Hyvin kantautui ääni tuonne kauas (olin suurinpiirtein samalla etäisyydellä kuin siinä kuvassa, jossa oli vuohilauma ja taustalla Krokotiilivuori), ja mieleeni tuli, kun äitini päivitteli aikoinaan "Mihinkähän Herra tuollaisia äänivaroja tarvitsee?".  No, ehkä valokuvaamisen? :) 

Eläinsaldo oli aika kiva. Lampaat, vuohet, naudat ja aasit.  Hevoset puuttuivat.  Myöhemmin näimme kolme hevostakin, mutta kamera ei ollut juuri kädessä ja sitten ystävien innokas labradori pamensi ne kaukaisuuteen.  Ne olivat uljas näky ihan pakoon juostessaankin.  

Näimme muuten keväällä ensimmäisen kerran täällä ketun!  Se juoksi huimaa vauhtia pitkin kukkuloita.  Se ei ollut Suomen punaturkkien värinen, vaan enempi keltaisenruskea.  

Kevät on täällä - mitä kuuluu?

Kevät on hiukan myöhässä täällä, mutta vihdoin puut kukkivat ja tulppaanitkin ovat jo nousseet pihalla esiin. 

 Kävimme jo pari viikkoa sitten juoksuttamassa lapsia vuorilla ja siellä olikin kaikenlaisia kotieläimiä ruohoa rouskuttamassa.  Kipitin kameran kanssa niitä kuvailemassa ja tämä emolammas oli niin hauska, että piti laittaa se tännekin hymyilemään! 

Niin, mitä kuuluu?  Onko kevättä rinnassa?  

Spring has sprung, although a little later than usual.  We have pretty tulips and flowering trees in our yard.

Couple of weeks ago we took kids to the mountains and I run around with my camera.  This happy mommy sheep looked so fun that I wanted to share her with you too.  What's up friend? 

Yksin lasten kanssa - loppuhuipennus

Koska kirjoitan tätä, tiedätte, että selvisin hengissä yksin lasten kanssa kolmisen viikkoa.  Tavoitteena ei kuitenkaan ollut pelkkä selviäminen, vaan sellainen lupsakka Maija Poppasmainen asenne.  Tiedän entuudesta, että joskus pinna kiristyy ja tekee mieli heittää lapset kadulle ja lukita ovet.

Tällä kertaa ystävät kommentoivat, miten rennosti porskutin menemään.  Voin tunnustaa, että kehitystä on tapahtunut.  Rento porskutus ei kyllä muinoin ollut mielessäkään, kun "tarjottiin" mahdollisuutta olla yksin viikko kaksivuotiaan ja aamuvirkun vauvan kanssa.  Ehei, silloin sai mies sanoa ei kiitos koulutukselle.

Nyt lapsia on neljä, eikä kiristänyt päätä.  Mutta meillä ei olekaan yhtään vaippaikäistä ja siinä on suuri ero.  Kaikki osaavat pukea tai jos eivät osaisikaan niin haluavat pukea itse (okei, anna mennä), vessassa ei tarvitse auttaa kuin yhtä, saan nukkua suurin piirtein yöt läpeensä ja tarpeen tullessa lapset saavat itse napattua välipalan.  Helpottanut on!

No niin.  Viimeiselle viikonlopulle olin suunnitellut retkeä lasten kanssa.  Halusin luoda muistoja ajasta, jolloin olimme yhdessä.  Päätin, että ajan vuorille ja siellä seikkailemme ehkä jopa nakkipaketin ja tulentekovälineiden kanssa.  Minusta se oli oikein rentouttava ajatus.  Myöhemmin eräs ystävätär kertoi, ettei hänellä kantti kestäisi viedä yksin kolmea vilkasta lasta sinne vuorille tipahtelemaan rotkoihin.  Hmmm....  Mutta kuinkas ollakaan, satoi vettä.  Suunnitelma B?

Samainen ystävä, joka oli ottanut lapset kotiinsa viideksi tunniksi eräänä iltana, kysyi, haluaisinko taas omaa aikaa.  En kuitenkaan kokenut tarvitsevani yksinäisyyttä, joten kutsuin heidät meille leikkimään.  Hetken kuluttua ystävä lähetti viestin: hänen miehensä olisi valmis lämmittämään meille saunan (että pääsee sinne itse, kyllä minä tiedän!), jospa he tulisivat koko poppoo meille.  Siitä vain! Samalla hoituisi kylppärin siivous:

Päätin hyödyntää miesvoimaa  ja pyysin heitä apuun lastenhuoneen vaatekaapin siirtämisessä.  Oma mieheni vihaa huonekalujen siirtämistä, joten ajattelin saada tämän pikku asian alta pois ennen kotiinpaluuta.

Huonekalujen siirto on alkusoittoa "muutosten tuulille".  Kerroin lapsille vain, että muutosten tuulet alkavat puhaltelemaan kotona myöhemmin, mutten paljastanut mitään muuta.  En saisi muuten hetken rauhaa kyselyiltä ja ehdotuksilta.  Siitä syystä en kertonut vielä täällä blogissakaan muutosten tuulista, mutta nyt näyttää, että tällä viikolla on jo jotain näytettävää - en viitsinyt teitäkään kiusata vihjailuilla muutoksista, joita ei sitten näytetä viikkokausiin.  On ollut vähän tuuliajolla tämä blogi...

Yksin ollessa oli ihan pakko opetella eräs asia, joka on tähän mennessä ollut täysin mieheni hoiteissa: amerikkalaiset pannukakut lauantai-aamuna.  Löysin netistä helpohkon reseptin, ja paistoin pannukakut tosi suuriksi.  Nyt lapset haluavat, että äiti tekee pannukakut tästä eteenpäin.  En ole valmis näin suuriin sitoumuksiin, joten opetin 10-vuotiaalle pojalle pannukakkujen teon.  Onnistui!  Hän sitten paisteli vieraillekin amerikkalaisia pannukakkuja, vaikkakin välipalaksi.

Kunhan esittelen muutosten tuulien tuloksia, niin saan varmasti sitten reseptinkin tänne niille, joita kiinnostaa.

Yksi vinkki muuten neljän lapsen äidiltä:

Vauvojen kosteuspyyhkeet vai mitä ne nyt onkaan.  Ostan niitä vieläkin, vaikka vauvoja ei olekaan.  Niillä on monta hyvää käyttöä, erityisesti:

-pikainen pölyjen pyyhintä, likainen lappu roskiin vain

- äidin aamupesut: kainalot raikkaaksi koska suihkuun ei ehdi

- lisäapu kun viimeistelet lapsen vessassa käynnin

- raikastat maton koiran oksennuksen pyyhkimisen jälkeen (tänään viimeksi)

-reissussa lasten käsien "pesu", aina tarpeen

- kuivuneen nuhanenän putsaaminen.

Tuli muuten mieleen tuosta suihkuun ehtimisestä.  Kun mies tuli kotiin, hän ehdotti kerran aamulla, että menen suihkuun, ennenkuin hän lähtee töihin, koska lapset.  Minä valistin, että kävin usean kerran suihkussa hänen miltei kolmen viikon poissolon aikana ja (gasp!) joillakin kerroilla kaikki lapset olivat hereillä!  Että ei sitä ihan lasten ehdoilla eletä.  (Vauvan voi aina ottaa auton turvaistuimessa suihkuyleisöksi :) 

Oli hetkiä, jolloin kaipasin toista aikuista kotiin:





Okei, okei, voin kuunnella kertomusta, jos minulta odotetaan vain nyökkäyksiä silloin tällöin.  Eppu on kova puhumaan ja tykkäää pohtia eri asioita ja kyselee kaikenlaista.  Esim. aamupalalla Eppu kysyy, miksi korva on pään sisällä (olen joskus kertonut, että kuuloluut on siellä).  Sitten hän miettii, mitä ihmisen sisällä on.  Ihmeellisen ruumiimme myötä hän sitten kysyi: miksi on ihminen?  Nii-in.

Joskus kysymykset on tosi teknisiä tai avaruuteen liittyviä.  Tällaisissa tilanteissa on tosi kiva lähettää lapset iskän luokse kyselemään.



Viimeinen päivä ennen isin kotiinpaluuta oli äitimäisesti suuri siivouspäivä.  Lapsethan olivat tapansa mukaan innolla mukana (ei) ja minua hermostutti koko kämppä.  Loogisesti tiedän, että mies ei välitä kuinka täydellisen siisti koti on kun hän sinne astuu - lämmin ruoka tai joku leivonnainen olisi paljon mieluisampi.  Minä taas tykkään siististä kodista, aina sitä jotain leivän päälle löytää.

Meillä on yksi perinne, jolla toivotetaan matkamies takaisin kotiin.  Lapset piirtävät eteisen suureen peiliin ikkunatusseilla tervetulotekstin ja piirrustuksia.  Sen parissa tapellessa menikin sitten ne viimeiset tunnit.



No niin, eiköhän tässä ollut tarpeeksi herttaisia kuvia vanhemmuuden ihanudesta.  Minä sain palkaksi yksinhuoltajuusviikoista suklaata isot kasat :)

Seuraavaksi sitten muutosten tuulten pariin!