Miten meistä (melkein) tuli koiraperhe

Lapsilta kuulee aina kadun uusimmat uutiset.  Naapuri kaupitteli meille koiraa kahdella dollarilla.  Täysi-ikäinen koira ei kuitenkaan kiinnostanut, meidän koiralla pitäisi olla edes vähän länsimaisia tapoja ja valistin lapsia viidakon viisauksilla: "Vanha koira ei opi uusia temppuja" jne.

Myöhemmin ajoin kotiin lasten kanssa ja ehdin näkemään vilauksen valkoista.  Ai miten söpö se koira oli, ja kuulemma ei vielä täysikasvuinen.  Olen kysellyt jo parin päivän ajan, että onko sillä omistajaa, pitääkö sitä kukaan, kenen koira se on.  Täällä kun ei koskaan tiedä, koirat elelevät usein vapaata kulkurielämää vaikka niillä olisikin omistaja.  Naapuri kun sitä kauppasi, onko se heidän?

Seurasin koiran ja lasten telmuamista kadulla.  Se oli niin nöyränä maassa heti kun lasten kenkä kohosi eikä haukkunut ollenkaan.

Tänään tutustuin koiruuteen paremmin kadulla ja äidinsydämeni tulvahti täyteen rakkautta.  Otetaan tuo orpo meille, annetaan koti!  Syötin sille pihalta löytämäni, lasten hylkäämän paikallisen piirakan ja minusta tuli jumalatar.  Rekku pääsi pihalle tutustumaan.

Päätin ottaa muutaman kuvan isännälle lähetettäväksi, että tietää minkänäköinen on uusi perheenjäsen kun palaa kotiin työmatkaltaan.  

Kuten huomaat, Rekku ei usko paikallaan istuskelemiseen.  Ei ehtinyt Nikon mukaan ei.  

Oli hauska katsoa kun kissat kohosivat puihin ja portaille, miten minnekin ehti.  Yksi kurkki yläkerran parvekkeelta tätä uutta ihmettä, toinen miukui sharonpuussa, muut viiniköynnöksissä ja muurien päällä.  

 Eppu oli hyvin ihmeissään tästä eläimestä ja samalla hyvin ihastunut.  Kyllä jokainen poika sen koiran tarvii?  Koiranhännän tupsukoista jne.

Harjasimme Rekku-paran takkuuntunutta turkkia ja siitä se tykkäsi todella paljon.  Ihana väri, eikö, hunaja.  Saa kauniita kuvia blogiin!    

Nappisilmällä toinen korva repsottaa ja toinen on pystyssä.  Miten ne osaa, onko niillä ollut se Boltin koirien tavoille opettanut Mittens kouluttamassa?  

Vauhtia riitti.  Rekku ei hetkeksikään istahtanut paikoilleen, uusi piha, uudet tuoksut.  Yksi roskapussi revittiin auki, kissanruokalautanen nuoltiin puhtaaksi.  Olen aina tykännyt näistä terrierin kaltaisista, niillä tuntuu olevan älyä.  

Mutta yksi tenkkapoo tuli tämän illan päätteeksi.  Rekku nimittäin tykkäsi meidän pupuista.  Niitä käytiin kutsumassa leikkiin useamman kerran. 

 Mutta puput eivät tykänneet Rekusta.  Paukuttivat varoituksia ja juoksivat ympäri häkkejä.  Toinen sai pomppaamisellaan kohotettua hänkin kantta ja juuri kun mietin, että pitäisikö siihen saada painoa päälle, häkistä ponkaisi ulos hämmästynyt kaniini.  Hämmästys kesti koiran osalta vain hetken ja sitten mentin iloista hippaleikkiä ympäri pihaa.

 

Sekuntin murto-osat tallentuivat mieleeni kuin hidastetulla nauhalla.

Laitoin kameran pöydälle turvaan.

Juoksin portille, jossa ovi ammotti appposen auki ja vedin sen äkkiä lukkoon.  Naapuruston kaduille kadonnut kaniini olisi toivoton tapaus.  

Yritin juosta koiraa kiinni, mikä näin jälkeenpäin on aivan naurettava ajatus.  Se on varmasti metsästyslajia. 

Kani-parka, häkissä lihoneena, veti tyhjää sementin päällä mutta sai taas etumatkaa puutarhassa ja nurmikolla. 

Viimein se hoksasi piiloutua erääseen tyhjään huoneeseen rojukasan alle, minne Rekku joutui luovuttamaan.

Kannoin Rekun kadulle ja nuhtelin vakavasti sitä viattoman eläinparan säikyttelemisestä.  

Ajattele, jos se olisi saanut sydänhalvauksen! 

Kania ei näkynyt ei kuulunut.  

Piha rauhottui.  

Kissat laskeutuivat aitiopaikoiltaan ja kävivät kaikki tutustumassa Rekulta harjaamisen yhteydessä irronneeseen karvaan.  

Eppu oli seurannut kilpajuoksua rauhallisen ihmeissään autonsa päältä.  Siinä me tuijottelimme toisiamme, mietimme mitä tehdä.  

Isommat lapset saivat sitten illalla kaniinin takaisin häkkiin.  

Loppu hyvin kaikki hyvin.

Mutta ei taida meistä tulla Rekulle uutta perhettä. 

Harmi, toisaalta.  

Pictures from Central Asia

A recent trip to the nearby mountains in pictures.

Fall weather is wonderful and we waited for many weekends for a good time to drive out to the hills.  It was worth the wait and to our happy surprise we found out that all our friends had decided to visit the same spot that day!  The great minds think alike or how did it go? 

I love to capture local people living their lives and doing their things.  But I am embarrassed to take pictures if they see me doing it.  Here I got this man from our car.  I have a picture where he is closer, but he chose to clean his ears with his finger at the time I took the picture.  Local people doing their things indeed.  

One of my favorite things here is the rows of trees...Of course neatly painted white.  

I managed to snap some cool pictures from the moving car.  Here is right...  

...and here is left.  

Orange leaves!  

I was totally feeling romantic about living in a village: hauling water by the donkey from the river, cooking on the fire, eating in the candle light at dusk, having my galoshes getting stuck in the mud while visiting the outhouse in the back of the yard, picking cotton sticks from the field for my bread tandoor oven,  doing laundry by hand...

Wait, laundry by hand?  No thank you!  

But I think kids would just find it fascinating.  

Here we come, favorite spot!  Behind those rugged little hills are many, many stories from the years gone by.    

Horse and his boy.  

Coming home...on the other side of the road there were two ladies walking home from collecting fire wood.  They looked so tired that I couldn't fancy them as objects of my photography...

And finally there.  The faraway views are always a bit hazy.  

I might have to come here some early morning for sunrise.  

Like it would ever happen.  

There are some cool folk in this picture! 

Sun is setting.  We had to be somewhere so we couldn't wait for the sunset.  

I have taken pictures of this football field before.  I especially like the neon yellow shirt.  

Another shot from the fleeting car.  Village yard...of course with little children.  

There!  

Next I will post some pictures with our kiddos.  

Mukavaa puuhaa talvi-iltoihin

Nyt on ne muualla suvussa jo esiintulleet geenit hyökänneet minullakin vallitseviksi geeneiksi.  Nimittäin siskojen joukossa on palapelihulluja ja nyt tämä villitys on vallanut meidänkin perheen.

Se kaikki alkoi joulunaikaan muutama vuosi sitten.  Olimme jostain saaneet 1000 palan palapelin ja aloimme sitä loman aikana koota.  Palapeli oli kamalan vaikea ja lopulta se piti kerätä keskeneräisenä pois alta, kun tuli joku muu tarve sille pöydälle.  Pidimme hieman palapelitaukoa.

Lämpenimme isoille palapeleille taas viime jouluna, kun isäntä toi työmatkaltaan lapselle lahjaksi 1000 palan palapelin.  Ajatus oli hyvä, taisi olla minun, mutta palapelin kuva oli hieman haastava:  kolme ruskeansävyistä hevosta juoksee pölyisellä eli ruskeansävyisellä taustalla.  Kyllä me yritettiin sitkeästi ja tykättiin kuunnella samalla kertomuksia CD:ltä.  Niitä ruskeansävyisiä paloja mallailtiin aika kauan ja niitä löytyy vieläkin sieltä sun täältä pitkin taloa.  Loppujen lopuksi istuimme pariskuntana myöhään illalla tekemässä tuota palapeliä lasten nukkuessa ja huomasimme, että sehän oli yllättävän viihdyttävää.  Siinä juttelimme syntyjä syviä ja tottakai kilpailimme siitä, kumpi saa nopeammin alueensa tehtyä.  Olemme jo häämatkalla todenneet, että kilpahenkiset pelit eivät ehkä meille sovi (pelien pikkunappuloita on kuulkaa kauhean vaikea löytää sieltä kuuman hiekan joukosta, kun ne sinne häviäjän käsistä kaaressa lensivät), mutta jotenkin palapelin kanssa se oli helpompaa ottaa vastaan.  Tai ehkä on vuodet tehneet tehtäväänsä ja kasvua on tapahtunut?

Löysin viime kesänä kirpputorilta pari suurta palapelia ja otin yhtenä viikonloppuna esiin tämän Wysockin Americana-malliston kuvan.  Se olikin helpompi kuin ruskeansävyiset hevoset ja kaikki innostuimme tekemään tätä.  Aikuisille sovitettu peli kävi osittain myös 5-vuotiaalle, joka kokosi värikkäät Yhdysvaltain liput.  Tämän palapelin saimme valmiiksi yhden viikonlopun aikana.   

Oli kiva huomata kuinka lapset keskittyivät tekemään osia palapelista.  Palapelit on siitä kivoja, että siinä ei tarvitse olla koko ajan kärppänä pelin kulkua seuraamassa.  Voi käydä välillä tekemässä jotain muuta ja sitten taas palata jatkamaan.  Paloje yhteen sovitellessa voi jutella ja kertoa vitsejä ja muuten vaan seurustella.  Se oli kivaa!  

Mainitsin lapsille sen kamalan vaikean palapelin, jonka olin laittanut visusti pois näkyvistä ja piiloon.  Lapset vänkäsivät sen nähtäväksi ja ajattelin, että nyt kun meni tämä Americana-kuvan kanssa niin hyvin, että eikös me toinenkin suuri palapeli saada tehtyä.  Kumosin sen seuraavana viikonloppuna pöydälle ja aloitimme palojen sortteeramisen.  

Tämän palapelin tekemisestä ei ole kuvia. 

Palapeli on vaikea.  Tummia kohtia on paljon ja kaikki palaset sopivat joka paikkaan.  Niinpä oli helppoja laittaa palaset väärään kohtaan, kun ne siihen hyvin sopivat.  Kun tarkemmin päivänvalossa tarkasteli, niin huomasi, että värin puolesta pala olikin väärässä paikassa.  

Tämä Cadburyn Super Deluxe-palapeli sai minussa syvältäluotaavia tunteita aikaan.  Kun palaset eivät vaan löydä paikkaansa vaikka miten pyörittää, puhun palapelille uhkauksia venäläisellä aksentilla.  Silloin se kyyristyy kokoon silminnähden, tottelee ja alkaahan paikat löytymään.  Lapset olivat vähän yllättyineitä tästä reaktiosta, mutta pian ne siihen tottuivat. 

Juu aare killink me, aim tellink juu, killink me insaid! 

Loppujen lopuksi palapeliä kokosivat kolme aikuista aina ohimennen.  Se oli vaikeaa iltaisin, kun sähkövalot loistavat turhan himmeinä.  Ei meinaa erottaa noita tummia kohtia toisistaa, ja toisaalta päivisin ei meinaa riittää aika.  

Tässä meni siis ainakin se kaksi viikkoa, ellei enemmänkin. Kaksi palaa puuttuu, varmaan turhautuneena pois nakattu viime kerralla.  

Laitan sen uudestaan piiloon ja an aio löytää.