Se kaikki alkoi joulunaikaan muutama vuosi sitten. Olimme jostain saaneet 1000 palan palapelin ja aloimme sitä loman aikana koota. Palapeli oli kamalan vaikea ja lopulta se piti kerätä keskeneräisenä pois alta, kun tuli joku muu tarve sille pöydälle. Pidimme hieman palapelitaukoa.
Lämpenimme isoille palapeleille taas viime jouluna, kun isäntä toi työmatkaltaan lapselle lahjaksi 1000 palan palapelin. Ajatus oli hyvä, taisi olla minun, mutta palapelin kuva oli hieman haastava: kolme ruskeansävyistä hevosta juoksee pölyisellä eli ruskeansävyisellä taustalla. Kyllä me yritettiin sitkeästi ja tykättiin kuunnella samalla kertomuksia CD:ltä. Niitä ruskeansävyisiä paloja mallailtiin aika kauan ja niitä löytyy vieläkin sieltä sun täältä pitkin taloa. Loppujen lopuksi istuimme pariskuntana myöhään illalla tekemässä tuota palapeliä lasten nukkuessa ja huomasimme, että sehän oli yllättävän viihdyttävää. Siinä juttelimme syntyjä syviä ja tottakai kilpailimme siitä, kumpi saa nopeammin alueensa tehtyä. Olemme jo häämatkalla todenneet, että kilpahenkiset pelit eivät ehkä meille sovi (pelien pikkunappuloita on kuulkaa kauhean vaikea löytää sieltä kuuman hiekan joukosta, kun ne sinne häviäjän käsistä kaaressa lensivät), mutta jotenkin palapelin kanssa se oli helpompaa ottaa vastaan. Tai ehkä on vuodet tehneet tehtäväänsä ja kasvua on tapahtunut?
Löysin viime kesänä kirpputorilta pari suurta palapelia ja otin yhtenä viikonloppuna esiin tämän Wysockin Americana-malliston kuvan. Se olikin helpompi kuin ruskeansävyiset hevoset ja kaikki innostuimme tekemään tätä. Aikuisille sovitettu peli kävi osittain myös 5-vuotiaalle, joka kokosi värikkäät Yhdysvaltain liput. Tämän palapelin saimme valmiiksi yhden viikonlopun aikana.
Oli kiva huomata kuinka lapset keskittyivät tekemään osia palapelista. Palapelit on siitä kivoja, että siinä ei tarvitse olla koko ajan kärppänä pelin kulkua seuraamassa. Voi käydä välillä tekemässä jotain muuta ja sitten taas palata jatkamaan. Paloje yhteen sovitellessa voi jutella ja kertoa vitsejä ja muuten vaan seurustella. Se oli kivaa!
Mainitsin lapsille sen kamalan vaikean palapelin, jonka olin laittanut visusti pois näkyvistä ja piiloon. Lapset vänkäsivät sen nähtäväksi ja ajattelin, että nyt kun meni tämä Americana-kuvan kanssa niin hyvin, että eikös me toinenkin suuri palapeli saada tehtyä. Kumosin sen seuraavana viikonloppuna pöydälle ja aloitimme palojen sortteeramisen.
Tämän palapelin tekemisestä ei ole kuvia.
Palapeli on vaikea. Tummia kohtia on paljon ja kaikki palaset sopivat joka paikkaan. Niinpä oli helppoja laittaa palaset väärään kohtaan, kun ne siihen hyvin sopivat. Kun tarkemmin päivänvalossa tarkasteli, niin huomasi, että värin puolesta pala olikin väärässä paikassa.
Tämä Cadburyn Super Deluxe-palapeli sai minussa syvältäluotaavia tunteita aikaan. Kun palaset eivät vaan löydä paikkaansa vaikka miten pyörittää, puhun palapelille uhkauksia venäläisellä aksentilla. Silloin se kyyristyy kokoon silminnähden, tottelee ja alkaahan paikat löytymään. Lapset olivat vähän yllättyineitä tästä reaktiosta, mutta pian ne siihen tottuivat.
Juu aare killink me, aim tellink juu, killink me insaid!
Loppujen lopuksi palapeliä kokosivat kolme aikuista aina ohimennen. Se oli vaikeaa iltaisin, kun sähkövalot loistavat turhan himmeinä. Ei meinaa erottaa noita tummia kohtia toisistaa, ja toisaalta päivisin ei meinaa riittää aika.
Tässä meni siis ainakin se kaksi viikkoa, ellei enemmänkin. Kaksi palaa puuttuu, varmaan turhautuneena pois nakattu viime kerralla.
Laitan sen uudestaan piiloon ja an aio löytää.
No comments:
Post a Comment
Kommentin jättäminen on tervetullutta! Kuka olet, mistä löysit tänne, mitä mietit?