Vaikka läheisen poismeno ei olisikaan yllätys, on se aina surullista.
Anoppini siirtyi ajasta ikuisuuteen. Kuulimme etukäteen, että äiti nukkui paljon eikä enää puhunut moneen päivään. Pitkäaikainen sairaus oli jo tehnyt työtään.
Pari päivää sitten hän ei enää herännyt.
Etsimme liput ja matkustamme pian kohti Yhdysvaltoja.
Ajatuksissa on ollut tietenkin hänen elämänsä, joka oli hyvä, pitkä elämä. Olen myös pohtinut sitä, miten ulkomailla asuessa emme ole voineet luoda niin läheisiä suhteita, kuin siinä vieressä asuessa olisimme. Puhelut ja vierailut eivät vain ole sama asia. Tällaiseen työhön liittyy aina omat uhrauksensa ja tämä on yksi suurimmista.
Onneksi vietimme viime kesänä siellä koko kesäloman. Siltä ajalta jäi paljon muistoja, kun anoppi oli vielä kuitenkin hereillä ja hänen kanssaan pystyi hiukan jopa keskustelemaan.
Paljon on muistoja muiltakin ajoilta. Valokuvia olemme lasten kanssa katselleet ja kertoneet hauskoja tapahtumia anopin lapsuudesta ja mieheni lapsuudesta.
Näihin päiviin liittyy nyt monenlaista järjestelyä. Matkaan liittyvät pakkaukset ja lasten koulun miettiminen, sekä vaatteiden suunnittelut (pukeudutaanko siellä kokomustiin vai onko rennompaa?), sekä kodin jättäminen ystävien käsiin on vienyt ajatukset ja energian. Täällä olevien ystävien kanssa puhuminen on ollut myös tärkeä osa prosessia.
Uskon, että todellisesti sureminen iskee kuitenkin sitten siellä tutussa kodissa, jossa anoppi ei enää ole.
Poimin eilen puutarhasta ihanan suuria, tuoksuvia ruusuja. Anoppilassa oli aina niin kaunis puutarha ja ruusuja oli kaikista eniten. Niitä poimimme siellä viime kesänä päivittäin ja toimme anopin istuimen ja vuoteen viereen häntä ilahduttamaan. Nämä ruusut ovat nyt sitten hänen muistokseen huoneessamme.
Eivät ole ns. suruväriä eli valkoista, mutta suruammekin reunustaa ihana jälleennäkemisen toivo.
---ja kukkien lehdissä on ihan oikeaa Keski-Aasian pölyä, jota ei edes parin päivän sateet saa pyyhittyä pois.
